​

 

Hevoset ovat eläinlajina äärimmäisen lempeitä ja sosiaalisia, rauhaa ja tasapainoa rakastavia, ympäröimänsä luonnon kanssa harmoniaan pyrkiviä yksilöitä. Evoluution muovaamana hevosen rakenne ja alistuva luonne on kautta aikojen soveltunut ihmisten itsekkäisiin käyttötarkoituksiin. Nykypäivänä ratsujalostus pyrkii kehittämään lajin aseman turvaamiseksi urheiluhevosista entistä parempia suorittajia, olen jopa todistanut erään menestyvän kilparatsastajan vertaavan hevostensa terveystarkastusta urheiluvälinehuoltoon. Pitkälle kehitetty jalostus ei ole kuitenkaan pystynyt muuttamaan hevosen todellista luontoa tai sen lajinomaisia tarpeita laiduntavana ja liikkuvana laumaeläimenä. Täysin vilpittömästi voin kertoa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään tällä kirjoituksella. Jos minulta kysytään, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen hevosen maailmassa tulisi saada kulkea paljain kavioin ja elää laumassa ilman kahleita ja kaltereita, eikä koskaan joutua pitämään kuolainta suussaan. Olisi kuitenkin tekopyhää kuvitella, että oikeuteni on tuomita ketään tai kenenkään tekoja. Voin kertoa teille vain siitä, minkälaista polkua minä kuljen. Tämä on minun ja hevoseni tarina.

Hevoseni Ossi on kohtalaisen hankala hevonen ratsastaa. Ei ainakaan oman mittapuuni mukaan ollenkaan helpoimmasta päästä. Ehdottoman kiltti ja rauhallinen se kyllä on, käsiteltäessä se on maailman ymmärtäväisin ja luottavaisin, totellen kauniisti kokemattomampaakin henkilöä. Mutta, kun alamme puhua todellisesta ratsastamisesta, sen haastavuus nousee esiin sitä jyrkemmin, mitä enemmän ratsastaja kuvittelee itsestään ja taidoistaan. Yleisellä ratsastajien lanseeraamalla slangilla kuvailtuna, Ossi on äärimmäisen rehellinen hevonen, mikä tarkoittaa sitä, että se ei anna mitään (siis todellakaan MITÄÄN) ilmaiseksi, vaan vaatii ratsastajaltaan täydellisyyttä laittaakseen itsestään pisaraakaan likoon.

Olin alusta alkaen vaikeuksissa hevoseni kanssa. Taitoni eivät vain yksinkertaisesti riittäneet nostamaan meitä harmoniseksi ja tyylikkääksi ratsukoksi. Hevonen oli kankea, yhteistyöhaluton ja jopa omapäinen. Ajoittain se kyllä väläytteli myös miellyttävääkin puoltaan, jos onnistuin hetkellisesti tekemään satulassa asioita oikein, mutta tilaisuudet olivat ohi yleensä yhtä nopeasti, kuin olivat alkaneetkin. Valmentajani avulla yritin kiivaasti saavuttaa edes pientä edistymistä. Todellisuudessa, näin jälkeenpäin ajatellen, olin todella hukassa. Omat keinoni olivat loppuneet kesken. Kun valmentajani käski minua lyömään hevosta raipalla, jotta se olisi tottelevaisempi, löin. Kun minua kehoitettiin sitomaan sen turpa kaksoisturpahihnalla kiinni, jotta se ei aukoisi suutaan ja vastustelisi kuolainta, sidoin. Kun minua rohkaistiin ratsastamaan gramaaneilla (engl. draw reins, äärimmäisen alistava ja väkivaltainen pitkä yhteinäinen apuohja, joka pujotetaan satulasta kuolainrenkaan kautta ratsastajan käteen), jotta hevonen pysyisi paremmin "paketissa", ratsastin. Tuoreena hevosenomistajana olin ymmärtämätön ja altis kuuntelemaan ihmisiä ympärilläni, mutta sydämeni särkyi miljooniin palasiin aina vain uudelleen, sillä tiesin tekeväni väärin hevostani kohtaan. En vain tiennyt mitään muutakaan keinoa.

Sielukkuus hevoseni silmissä sammui joka ikinen kerta sen saadessaan satulan selkäänsä. Hevonen oli kaikkea muuta, kuin läsnä. Se käyttäytyi kiltisti ja kuuliaisesti, kuten hyvin koulutetun ratsun asianmukaisesti kuuluukin, mutta vain selviytyäkseen tilanteista, joihin sen ymmärtämätön ratsastaja sitä päivä toisensa jälkeen ajoi. Tyhjyys hevosen katseessa kertoi sen paenneen pois ulottuviltani. Yhteyttä ei ollut. Olin väsynyt ja valmis luovuttamaan. En enää tuntenut edes itseäni. Olinko todellakin valmis maksamaan itseni kipeäksi joka kuukausi vain tunteakseni tämän ahdistuksen ja voimattomuuden? Tätäkö todella hevosharrastukseltani halusin? Mietitte varmasti, mikä sai minut jatkamaan.

En ehkä usko niinkään kohtaloon, kuin sielunkumppanuuteen ja siihen, että asioilla ja ihmisillä on oma tarkoituksensa elämässämme. Tavatessani Ossin ensimmäisen kerran joulukuussa vuonna 2007, tunsin voimakkaasti jotain aivan uutta. Tunsin jotain, jota epäilin ja pelkäsin silloin sanoa ääneen. Hevonen oli minua varten. Suhteemme merkittävyys oman minuuteni löytämisessä selvisi minulle kuitenkin vasta vuosia myöhemmin. Hevoskauppojen yhteydessä puhutaan aina, että ihminen valitsee hevosensa. Tiedän kuitenkin tuona sumuisena alkutalven päivänä erään hevosen valinneen ihmisensä.

Olin kuullut erään ulkomailla asuvan vanhan ystäväni tehneen onnistuneen kokeilun vaikean ratsunsa kanssa samoihin aikoihin, kun minä ja Ossi painiskelimme ongelmissamme. Hänen tammansa oli kokenut muutoksen ratsastettavuudessaan ja käsiteltävyydessään tietynlaisten erikoisten suitsien avulla. Nämä suitset poikkeavat tavallisista siinä mielessä, ettei niissä ollut hevosen suuhun laitettavia kuolaimia lainkaan, vaan ratsastajan ohjilla antamat avut kohdistuvat paineentunteeseen turpa- ja niskahihnan alle. Lisäksi ratsastajan istunnan merkitys korostuu, kun suussa oleva kuolain ei olekaan enää häiritsemässä hevosen keskittymistä. Ajattelin olevani valmis kokeilemaan mitä tahansa päästäkseni pois tuskallisesta oravanpyörästä hevoseni kanssa.

​

Tietoiskuna kerrottakoon, että kuolain on nivelletty metallin pala, joka kiinnittyy kuolainrenkaiden avulla ohjiin. Ohjien avulla ratsastaja pystyy vaikuttamaan hevosen suuntaan, vauhtiin sekä hevosen pään ja kaulan asentoon. Hevosen suu on kudostyypiltään hyvin paljon ihmisen suun kaltainen niin verenkierron, hermoratojen, kuin lihasjäntevyyden, mutta myös tunto- ja kipuaistien suhteen. Osaisitko kuvitella ohjilla ratsastajan voimakkaisiin käsiin yhdistetyn kuolaimen omaan suuhusi? Perinteisesti ratsastajia opetetaan aina ratsastamaan "kevyellä kädellä", eikä ohjista repimistä ja käsien edestakaisin hevosen suussa kuolainta liikuttavaa sahaavaa liikettä katsota hyvällä, ainakaan virallisesti. Oma käsitykseni kuolaimen raadollisesta voimasta muuttui ymmärtäessäni, että monelle hevoselle usein riittää pelkästään kuolaimen pitäminen suussaan muuttuakseen koko kropaltaan jännittyneeksi, vain ennakoidakseen ja torjuakseen suussa tuntuvaa kipua.

​

Hevoseltani kesti noin neljä sekuntia sopeutua ja ymmärtää, kuinka näiden uusien suitsien kanssa toimitaan. Hankin kuolaimettomat suitset käyttööni heti ja ei kulunut edes viikkoja, kun jäykästä ja sulkeutuneesta hevosestani oli kuoriutunut pehmeä ja pyöreä, iloinen ratsu. Yritin ahkerasti kehittää itseäni ratsastajana, opiskelin ratsastuksen biomekaniikkaa parantaakseni perusistuntaani ja oikeaoppista apujen käyttöä. Harjoittelimme motivoituneena ja uusien suitsien ansioista orastava yhteistyömme alkoi myös kantaa hedelmää. Hevosesta tuli joustavaliikkeinen ja rento, oli kuin palikat olisivat vihdoin asettuneet paikoilleen. Hevosen ilme ja sen koko keho kokivat muutoksen, se kehitti harjoitusten myötä upeat lihakset itselleen ja jouduin jopa ostamaan sille uuden satulan, sillä selkälihasten kasvaessa jäi vanha satulamme armottomasti liian ahtaaksi. Meistä oli vihdoin tullut sellainen ratsukko, josta olin haaveillut.

Mutta jokin muu koki myös muutoksen.

Havahtuessani kuolaimen pelottavaan vaikutukseen, heräsin miettimään myös monia muita asioita. Oli kuin silmäni olisivat avautuneet, sillä yllättäen näin koko tutun talliympäristöni, ihmiset ja hevoset siellä aivan eri valossa. Kyseenalaistin kaikkea toimintaani hevoseni kanssa, enkä ollut tyytyväinen itseeni. Olimme Ossin kanssa edenneet tyylikkääksi ja kehityskelpoiseksi ratsukoksi, olisimme voineet kehittyä jopa menestyksekkäiksi. Silmäni olivat kuitenkin avautuneet liikaa pystyäkseni enää alistamaan hevostani oman kunnianhimoni edessä. Näin ympärilläni kipua ja ahdistusta. Tapanani oli usein seurata kentän tai maneesin reunalla muiden ratsukoiden harjoituksia, imeä itseeni oppia osaavien ratsastajien työskentelystä. Nyt näin silmissäni enää vain hevosten kivusta kertovat kasvot, kun kuolaimet kolisivat niiden herkkään hammaskalustoon ja ratsastajien käsien kiskoessa ohjista niin, että suun aukominen oli hevosille ainoa pakokeino helpottaakseen tuskaansa. Kannukset viilsivät ratsujen kylkiä ja raipat piiskasivat tarmokkaasti hevosten lautasia harjoitusten edetessä. Sisällä tallissa hevosten kengät pitävät rytmikästä ääntään iskeytyessään tallin lattiaan. Tuo ääni, jota joskus olin rakastanut, nauttinut sen tuomasta kodikkuuden tunteesta, kaikui korvissani nyt kylmänä ja särkevänä. Pysähdyin tuijottamaan oman hevoseni kengitettyjä kavioita ja ne näyttivät silmiini tukahdutetuilta ja elottomilta. Katsoin ympärilleni tallissa, hevoset seisoivat karsinoissaan kuunnellen ympäristönsä ääniä. Utelias nuori ruuna yritti kurkottaa kaulaansa tervehtiäkseen hevostani, saadakseen edes pienen mahdollisuuden tuntea lajitoverinsa kosketus samettisella turvallaan. Yritys jäi kuitenkin lyhyeksi, kalterit eristivät ruunan muusta maailmasta. Luulin tulevani hulluksi (todellisuuden nimissä, hyvin monien mielestä varmasti tulinkin). Huomasin voivani huonosti, en enää saanut henkeä. Minun oli päästävä pois.

 

Syksyllä 2010 lopetin ratsastamisen kokonaan. En enää kyennyt satuloimaan hevostani ja kiipeämään selkään, sillä tiesin, että vaikka osasinkin jo melko hyvin ratsastaa ilman, että aiheuttaisin hevoselleni fyysistä kipua, menneisyyden aiheuttama tuska hevoseni sielussa ei ollut vielä hälvennyt. Ratsastus ei ole koskaan ollut minulle kaikki kaikessa, mitä tulee harrastukseeni hevosten parissa. En ole oikeastaan koskaan ollutkaan teknisesti mitenkään erityisen taitava ratsastaja. Hevoset ovat lapsuudestani saakkaa vetäneet minua puoleensa jollain salaperäisellä henkisellä ulottuvuudellaan. Olen saanut hevosten seurassa mahdollisuuden elää ja tuntea niiden autenttinen vuorovaikutus, pyyteetön hyväksyntä niin toisiaan, kuin ihmisiäkin kohtaan. Hevoset ovat antaneet minulle itsestään koko elämäni ajan. Olin vihdoin tullut siihen pisteeseen, että olisin valmis antamaan myös jotain takaisin.

 

Kului kuukausi, toinenkin. Yhteensä kahdeksan ja puoli kuukautta vietin ensimmäistä kertaa elämässäni aikaa hevosen kanssa tehden, en juurikaan mitään ja silti kaikkea mahdollista. Hevoseni ilme kirkastui päivä päivältä. Suhteemme oli nyt jotain uutta. Olin lisäksi juuri samoihin aikoihin ottanut hevoseltani rautakengät irti kavioista. Hevosen kaviokudos on suurelta osaltaan sarveisainesta, joka on itsessään kulutusta kestävää, tunnotonta solukkoa, kuten kynnet ihmisellä. Kavio on kuitenkin myös paljon muuta. Kavion sisällä oleva tiheä hiussuoniverkosto vaurioituu kengitetyllä hevosella osittain tai lähes kokonaan toimintakyvyttömäksi, mikä saa aikaan myös sen, ettei kavion hermoratojen toiminta, puhumattakaan aineenvaihdunnasta toimi, kuten terveessä kaviossa kuuluisi. Suuren hevosen kaviot sijaitsevat anatomisesti hyvin kaukana sydämestä ja koska kavioiden verenkierto ei pidä sisällään vastaavaa laskimotoimintaa, kuten esimerkiksi ihmisten alaraajat, on liikunta hevoselle ainoa vaihtoehto kierrättää verta pitkissä jaloissaan, sillä pelkkä sydämen pumppausteho ei riitä laskimopaluun ylläpitäseen. Normaali kuvio urheiluhevosten maailmassa on valitettavan usein sellainen, että rautakengillä kengitetty hevonen seisoo karsinassa pahimmillaan 20 tuntia vuorokaudesta, ulkoillen mahdollisesti vain yksin, ilman lajitoveria, postimerkin kokoisessa ulkotarhassa, ilman virikkeitä, ilman mahdollisuutta liikkua, sillä ratsastetaan aina vain pehmeällä alustalla (pehmeä alusta stimuloi kovaa alustaa heikommin kavioiden verenkiertoa), omistajansa äänekkäästi ihmetellessään, miksi hevosen jalat keräävät nestettä tai miksi hevonen ontuu. Mietin usein, mitä ihmiset oikein ajattelevat. Tai oikeastaan, miksi ihmiset eivät ajattele.

​

Kengityksellä ja kavioiden vuolemisella pyritään usein vaikuttamaan kavioiden asentoon, varsinkin jos hevonen on kärsinyt jonkinlaisista jalkaongelmista. Hevosmaailmassa on ylipäätään tyypillistä keksiä ongelmille miljoona erilaista, hyvin luovaakin ratkaisua sensijaan, että keskityttäisi pohtimaan, mikä ongelman on alunalkaen aiheuttanut. Todellisuudessa kengitys on yksi suurimmista tekijöistä, minkä takia hevosille yleensäkään kehittyy ongelmia jalkojensa kanssa. Luonnostaan huonojalkaisia hevosia ei juurikaan synny. Luonto on korjannut heikot yksilöt vahvojen tieltä jo lajikehityksen alkutaipaleella, sillä saaliseläimenä hevosen oli kyettävä liikkumaan vaihtelevissa olosuhteissa. Nykypäivän hevonen on rakenteeltaan huippuyksilö ja oikeastaan vain sen nuoruusvuosien olosuhteet ja ihmisen kädenjälki heikentävät sen selviytymistä ja kestävyyttä. Poikkeuksia toki ilmenee. Kengättömän harrastehevosen terveyden tukipilari ovat terveet kaviot. Huonosti hoidettu kengätön kavio on aivan yhtä suuri terveyriski hevoselle, kuin huonosti kengitettykin kavio.

 

Kaiken tämän ja paljon muutakin tiedostaen lähdimme hevoseni kanssa kengättömyyden alkutaipaleelle. Yritin parhaani mukaan auttaa hevoseni kavioita elpymään. Luonnollisesti verenkierron ja hermoston palautuessa, myös tunto kavioissa tuli takaisin ja hevoseni liikkui arastellen kaikkia jalkojaan. Tiesin, että vain liikunta auttaisi hevostani, jotta tehokas verenkierto vahvistaisi kengityksen heikentämää kavioainesta. Puin hevoseni kavioihin nahkaiset "saappaat", eli bootsit, jotta kipu kavioissa lievittyisi ja hevoseni uskaltaisi liikkua täysipainoisesti, ja lähdimme kävelemään. Kävelimme metsässä, kiipeilimme kallioilla, ravasimme hiekkateillä. Enkä kertaakaan noussut selkään ratsastaakseni. Kavioiden parantuessa, ei ainoastaan hevoseni jo ennestään lennokkaiden liikkeiden muuttuessa yhä vain lennokkaimmiksi, myös hevosen tasapaino parani sen kyetessään kavioillaan aistimaan maaperän muotoja. Liukas talvi ja kipeät kaviot olivat tehneet tehtävänsä hevoseni lihaksistossa, mutta kevään lämmetessä riittävä liikunta ja lihashuolto hierontoineen ja venyttelyineen sai kuin ihmeitä aikaan sen uudistuneessa olomuodossa. En ollut ratsastanut hevosellani kahdeksaan kuukauteen ja se oli paremmassa kunnossa, kuin koskaan!

​

Kun laidunkausi koitti vuonna 2011, muuttui hevoseni elämä lopullisesti. Talutin Ossin kesäkuun alussa laitumen portille ja päästin vapaaksi. Oli loppuelämämme ensimmäinen päivä. Tuolloin annoin lupaukseni siitä, että tapahtui elämässäni mitä tahansa, upea hevoseni saa jatkossa elää ilman kahleita, ilman kaltereita, laumansa kanssa, tehden mitä huvittaa, joutumatta enää koskaan ihmisen ymmärtämättömyyden ja itsekkyyden uhriksi.

Mitä tulee ratsastamiseen, niin en suunnitellut paluutani hevosen selkään millään tavalla. En itseasiassa odottanut sen tapahtuvan ollenkaan niin pian, kuin lopulta kävi. Se tapahtui eräänä toukokuun lämpimänä iltapäivänä, jolloin vietimme aikaa hevoseni kanssa ratsastuskentällä, tapamme mukaan tekemässä ei mitään. Toimimme, kuten satoja kertoja olimme aikaisemminkin toimineet. Päästin hevoseni portilta irti, se käveli nenä maata viistäen, kuin skannaten, ketä kaikkia oli liikenteessä ennen meitä ollut, asettui sopivan paikan löydyttyä makuulle ja piehtaroi sydämensä kyllyydestä kentän pehmeässä hiekassa. Piehtaroituaan se nousi ylös ja jatkoi kulkuaan, kunnes löysi uuden paikan ottaakseen seuraavan hiekkakylpynsä. Se tutkaili aidan reunoja ja tuijotti kaukaisuuteen kuunnellen alkavan kesän ääniä. Se osasi elää ja nauttia olostaan. Minä sensijaan, en ehkä niinkään. Istuin tapani mukaan portin vieressä olevalla kivetyksellä, tuijotin välillä hevostani ja välillä kelloa. Kohta oli lähdettävä, velvollisuudet kutsuivat. Joudun oikeastaan vielä tänäpäivänäkin muistuttamaan itseäni omasta läsnäolostani, kuinka vain olla ja hengittää, tuntea vieressäni olevan hevosen läheisyys ja erityisesti olla miettimättä mennyttä tai suunnittelematta tulevaa. Vain olla. Se on ainoa keino pystyä elämään samassa maailmassa hevosen kanssa.

Hevoseni käveli luokseni, kuin ymmärtäen

että kohta oli mentävä, yhteinen aikamme

tänään oli vähissä. Nousin seisomaan ja

mitä seuraavaksi tapahtui tai minkä takia,

en osaa teille kertoa, mutta kiipesin

kivetykselle, jossa äsken istuin, tartuin

hevostani harjasta kiinni ja ponnistin sen

selkään. Istuessani paljasta selkää vasten,

tunsin meidän molempien sydämien

lyönnit. Ne takoivat läpi kehoani, kuin

sähköisku. Siinä minä sitten istuin,

hevoseni selässä, yli kahdeksan

kuukauden tauon jälkeen, ilman satulaa,

ilman suitsia, ilman kypärää, ilman mitään.

Olimme taas valmiita.

 

Ratsastan edelleen hevosellani, välillä jopa

oikein ratsastuskentän aitojen sisäpuolella.

Kun tänään tammikuussa vuonna 2017 katson aikaa taaksepäin, tunnen tyytyväisyyttä niistä päätöksistä, joita elämämme käännekohdissa olen ymmärtänyt tehdä. Olemme kulkeneet Ossin kanssa jo pitkän taipaleen rinnakkain, kohdanneet vaikeuksia, kokeneet kipua, oppineet uutta ja jatkaneet matkaa. Jos kuvailisin teille tämänhetkistä elämäämme, kertoisin sen olevan rauhallista ja harmonista, kahden ystävyksen vaatimatonta yhteiseloa. Jos joskus hieman häpeilin ja peittelin sitä, etten nyt oikeastaan enää varsinaisesti tee tai harrasta hevoseni kanssa mitään, kunhan vaan ollaan ja fiilistellään, niin tänään voin siitä jo teille ja kaikille muillekin avoimesti kertoa.  

​

Minkä takia hevoseni tuolloin sumuisena joulukuun päivänä, lähes kymmenen vuotta sitten valitsi juuri minut, sitä en tiedä. Ajattelen itse, että hevonen ehkä uskoi mahdollisuuksiini, näki lävitseni ja ei pitänyt minua ihan toivottomana tapauksena. Olen kiitollinen ja onnellinen näistä kuluneista vuosista ja toivon ettei yhteinen polkumme katkea vielä aikoihin. Tiedän, että hevosellani on minulle vielä paljon opetettavaa ja vastapalvelus, jonka minä voin sille tehdä, on antaa sen olla sitä mitä se kaikessa kauneudessaan on. Hevonen.

​

- Kati