Halusin hevosen. Yhtenä päivänä vaan tajusin ihmeellisen vimman vallassa selailevani internetin hevosmyyntipalstoja. Vakavana aikeenani oli ostaa oma hevonen. Eikä mikä tahansa hevonen, vaan tietenkin juuri se täydellinen unelmieni hevonen. Minulle oli hiljattain herännyt valtava tarve luoda suhde hevoseen ja päästä sisälle siihen ihmeelliseen maailmaan, josta olin nähnyt kuvia ja lukenut tarinoita. Tai jos tarkemmin ajatellaan, niin tämä tarve oli kytenyt minussa jo pitkään. Se oli kenties jopa niinkin vanhaa perua lapsuudestani, kun monien hevostyttöjen lailla kulutin aikaani lukien Ponitalli kirjoja ja katsellen Mustaa oria, jossa pojalla ja raisulla hevosella oli maaginen yhteys. Nyt olin tullut elämässäni siihen pisteeseen, että ratsastuskoulun vaihtuvat ja elämäänsä kyllästyneet hevoset eivät enää antaneet minulle sitä, mitä hevosharrastukseltani halusin. Minulla ei 36-vuotiaana paluuharrastajana ollut minkäänlaisia kilpailullisia tavoitteita. Haaveilin rennosta hevosen kanssa yhdessä tekemisestä, lähinnä kevyttä jumppaa kentällä ja rauhallisia maastoretkiä. Yksi asia oli kuitenkin selvä, hevosen olisi oltava herkkä! Inhosin kovasuisia ja tahmeasti liikkuvia hevosia, halusin oppia ratsastamaan höyhenen kevyesti ja huomaamattomilla avuilla. Salaa haaveilin tietenkin laukkaamisesta kesäyönä usvaisella niityllä, tukka hulmuten ja pelkällä kaulanarulla. Oli sanomattakin selvää, että hevosen hankkimiseen latautui valtavasti tunteita ja odotuksia.

 

Aluksi yritin pitää järjen päässäni. Hevosen tulisi olla hieman vanhempi, mielellään yli 10-vuotias, jotta se olisi jo elämää nähnyt. Ehkä jopa opetusmestarityyppinen vanha kilparatsu. Sen tulisi olla ruuna, sillä niiden tiettävästi pitäisi olla tasaisempia luonteeltaan. Ja puoliverinen, jotta olisi riittävän herkkä. Salaa haaveilin valkeasta lusitanosta. Kävin koeratsastamassa yhtä kuvaukseeni sopivaa ja se oli karmeaa. Hevonen oli minulle aivan liian suuri ja ”hieno”, en osannut ratsastaa sillä ollenkaan. Olen itse vain 155cm pitkä ja ratsastellut pääasiassa issikoilla, isoilla poneilla ja suomenhevosilla. Niinpä lisäsin vaatimuslistaani että hevonen saisi olla maksimissaan 150cm, onhan niitä pieniäkin ratsuhevosia. Sitten jostakin osui silmiini video eestiläisestä kuusivuotiaasta tammasta,eikä mikään ollut enää niinkuin ennen. Vaatimuslistani huomioiden minun ei olisi ikinä pitänyt edes avata kyseistä videota, mutta pian huomasin tuijottavani sitä lumoutuneena useita kertoja peräkkäin, monta kertaa päivässä. Olihan tämä tamma kuitenkin säkäkorkeudeltaan 145cm, eli täytti kriteerini kevyesti! Kun vielä kuulin hevosen olevan todella herkkä, olin jo varannut laivaliput Tallinnaan ja sopinut hevosen katsomisesta. Ja vaikka noustessani sen selkään en kokenut mitään valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, olin päätökseni jo tehnyt. Olinhan ollut kuitenkin järkevä enkä ollut ostanut sitä näkemättä!

 

Tammani saapui Suomeen keskellä helmikuuta, hirveässä talvimyrskyssä ja liukkauden takia useita tunteja viivästyneessä hevoskuljetuksessa. Hevonen näytti surkealta, se oli tuskin syönyt tai juonut juuri mitään lähes vuorokauden kestäneen matkan aikana. Vain viikko aiemmin Virossa se oli näyttänyt paljon paremmalta. Aluksi vaikutti kuitenkin että hevonen sopeutui valtavaan elämänmuutokseensa hämmästyttävän hyvin. Se oli saanut tähän asti elää suuressa laumassa ja ratsun perustaitoja sille oli alettu opettaa joskus 4-5 vuotiaana. Se oli vielä melko kokematon. Minun oli alunperin ollut tarkoitus ottaa hevonen vasta keväällä, jolloin saisin rakennettua sille kotiin pihaton ja tarhat. Nyt minulla oli kuitenkin hevonen vuokralla suurella maneesitallilla, jossa se ulkoili omassa postimerkissään. Muutamassa viikossa alkoi ilmetä erilaisia ongelmia, hevonen todella osoitti herkkyytensä. Se säikkyi ja jännitti kaikkea, ei ollut puhettakaan että olisin lähtenyt sen kanssa ratsain maastoon. Onneksi oli maneesi jonka suojissa sain touhuta sen kanssa kaikenlaista porkkanoineni. Ihmiset oli yleisesti sitä mieltä, että hevonen testaa minua, sille pitää näyttää kuka käskee. Minulla oli kuitenkin eri käsitys tilanteesta enkä lähtenyt koventamaan otteitani hevosen suhteen. Halusin edetä kaikessa positiivisuuden ja rentouden kautta. Tiesin että se tie ei ehkä olisi nopein ja näyttävin, mutta uskoin vakaasti sen olevan sitäkin palkitsevampi.

 

Tunsin silti että tavitsen myös ulkopuolista apua sen kanssa. Pyysin itseäni taitavampia ratsastajia ratsastamaan sillä. Minusta tuntui, että itse vain pilaan hevosen kun en osannut ratsastaa sitä oikein. Ulkopuoliset paineet saivat minutkin haluamaan kaula tiukalla kaarella tanssahtelevan hevosen. Yhden tällaisen päällisin puolin hyvin menneen ratsutuksen jälkeen tein päätöksen pysyä vakaasti vain sydämessäni oikeaksi tuntemallani tiellä. Hevonen oli toki fyysisestikin väsynyt, mutta en ikinä unohda sen silmiä. Sitä lohduttoman tyhjää ja sisäänpäin kääntynyttä katsetta.  Se nöyrästi suoritti taitavan ratsastajan alla siltä vaaditut asiat fyysisesti, mutta poistui paikalta henkisesti. Silloin päätin, että olen tälle hevoselle velkaa enemmän. Halusin herkän hevosen ja nyt sain maksaa siitä. Etsin kuumeisesti erilaisia kursseja ja kouluttajia, jotka lähestyisivät asioita aina lempeästi hevosen näkökulmasta. Se ei ollut ihan yksinkertaista, mutta onnistuin löytämään silti joitakin helmiä. Aina jokaisella luennolla, kurssilla ja ratsastustunnilla sain uusia työkaluja ja oivalluksia ongelmiemme ratkomiseen. Pienin askelin etenin kohti unelmaani.

 

Vaikka kevät menikin nopeasti, aloin loppua kohden olla yhä ahdistuneempi. Minulla oli jatkuvasti tunne, että minua pidettiin talliyhteisössä vähintäänkin outona. Kukaan ei sanonut sitä minulle suoraan, mutta aistin sen ilmapiiristä. Ehkä joku ajatteli toisin, mutta ei sanonut sitä ääneen. Kaikki tuntuivat sen sijaan ihannoivan erästä nimekästä ulkomaista valmentajaa, joka kävi tallilla säännöllisesti pitämässä valmennuksia. Kerran satuin paikalle katselemaan kuinka tämä valmentaja ratsutti yhtä nuorta hevosta. Kuulen vieläkin korvissani kuinka maneesin seinät vain kumisi valmentajan paukuttaessa kantapäillään hevosen kylkiä ja samalla vetäessä sitä suusta. Hevonen oli aivan kauhuissaan eikä todellakaan ymmärtänyt mitä siltä haluttiin. Se ei valmentajan mielestä ollut riitävän herkkä pohkeelle, joku kysyi tarvitsisiko hän kannuksia. En jäänyt katsomaan enempää, vielä kotonakin tunsin pitkään kuvotusta ja ahdistusta tuon hevosraukan puolesta.

 

Vihdoin tuli kesä ja sain rakennettua pihallemme hevoselleni katoksen ja laitumen. Ostin sille seuraksi pienen ponin. Olin niin onnellinen kun pystyin sisällä ollessani vain ikkunasta ulos vilkaisemalla toteamaan, että hevosillani oli kaikki hyvin. Ja hetken kaikki tuntuikin taas olevan hyvin. Hevonen vaikutti paljon seesteisemmältä ja omasta tekemisestäni oli hävinnyt toisia miellyttämisen paineet. Kotona sain tehdä ja olla hevoseni kanssa juuri niinkuin hyvältä tuntui. Tuli kuitenkin syksy ja laidun oli laitettava kiinne. Yhtenä päivänä ikkunasta ulos katsoessani tajusin että nyt hevosellani ei ollutkaan kaikki hyvin. Se makoili maassa ja vaihtoi levottomasti makuupaikkaa, sillä oli ähky! Vapisevin käsin soitin eläinlääkärille samalla kun talutin kivusta huohottavaa hevostani edestakaisin pitkin pihatietä. Annoin ensiavuksi homeopaattisia ja painelin ähkyä laukaisevia akupisteitä ja pian se alkoikin osoittaa piristymisen merkkejä. Kun eläinlääkäri tuli, hevonen olisi jo halunnut syödä vihreää tienposkesta. Selvisimme säikähdyksellä.

 

Uusi pihatto ja hevosia liikkumaan aktivoiva metsätarha valmistui syksyn mittaan. Ajattelin että nyt viimeistään hevoseni täytyi olla onnellinen, itse ainakin olin. Nimesin pienen pihattoni PP:ksi eli Palaksi Paratiisia. Jopa  lannan siivoaminen tuntui ihanalta, kun sain seurustella samalla hevosteni kanssa. Monesti unohduin pitkäksi aikaa vain rapsuttelemaan hevostani ja tuoksuttelemaan sen karvaa. Ratsastaminen oli kuitenkin alkanut taas tuottamaan yhä enemmän ongelmia. Kun kiipesin selkään, hevonen muuttui kireäksi kuin viulun kieli. Se kyttäsi ja säikkyi kaikkea mahdollista sekä juoksi toistuvasti lapa edellä pois altani. Monesti ratsastus päättyi turhautumiseen ja kiukkuun. Uhkailin jatkuvasti hevoselleni myyväni sen pois, jollekkin joka osaisi ratsastaa sitä oikein. Olin kuitenkin ehtinyt todella kiintyä hevoseeni. Otin yhteyttä erääseen tarkoin valitsemaani hevosen kouluttajaan, jos hän ottaisi hevosen kuukaudeksi tai pariksi luokseen koulutukseen. Näin että minulla ei ollut muuta ulospääsyä tilanteesta. Olin alkanut vältellä ratsastamista sillä se aiheutti niin paljon pahaa mieltä minulle ja epäilemättä myös hevoselle. Päätin antaa hevoselle vielä yhden mahdollisuuden. Jos helmikuuhun mennessä mikään ei olisi muuttunut, myisin sen pois.

 

Kouluttaja ei milloinkaan vastannut kyselyyni. Oli kuitenkin hyvä niin, sillä ongelmavyyhti alkoi purkautua toisella tavalla. Eräs tuttavani kertoi, että hänen hevosensa oli oirehtinut mahahaavaa ähkyn kaltaisilla kipukohtauksilla. Kun rupesin tarkemmin miettimään asiaa, lähes kaikki hevoseni oireet viittasivat mahahaavaan. Varsinkin ravaaminen oli saanut sen aina tolaltaan. Olin todella pahoillani hevoseni puolesta, että olin toistuvasti yrittänyt pakottaa herkkää hevostani tekemään asioita jotka aihuttivat sille kipua. Mahahaava oli luultavasti saanut alkunsa jo kuljetuksen aikana, kun hevonen tuotiin Suomeen. Kaikki ne muutokset ruokinnassa ja ympäristössä olivat olleet kuin bensaa liekkeihin. Kesä ja laidun helpotti tilannetta hetkeksi, mutta syksyllä ongelma tuli uudestaan esille entistä selvempänä. Putsasin ja rasvasin satulan huolella, sitten nostin sen telineeseensä päättäen unohtaa ratsastuksen kokonaan joksikin aikaa. Keskityin hoitamaan hevoseni vatsan kuntoon. Samoihin aikoihin löysin myös ihania maastatyöskentelyharjoituksia, joita puuhastelimme lähes koko talven. Molemminpuolinen luottamus hevoseni ja minun välillä vahvistui aivan uudella tavalla. Aloin pikkuhiljaa löytämään sitä yhteyttä, jota olin alunperin lähtenyt etsimään. Opin konkreettisesti ymmärtämään, miten hevosen keho ja mieli ovat saumattomassa yhteydessä toisiinsa. Ilman tasapainoa ei voi löytyä harmoniaa. Kaikki ongelmat hevosen käytöksessä olivat olleet hätähuutoja tulla kuulluksi. Jos en kuuntele hevostani, en voi vaatia että sekään kuuntelisi minun toiveitani. Haluan oppia kuulemaan kuiskauksia, jotta hevoseni ei tarvitse huutaa.

 

Kohta on jo toisen yhteisen vuotemme helmikuu, enkä enää ole myymässä hevostani pois. Uskon, että myös sillä päätöksellä on ollut iso merkitys meille molemmille. Joinakin päivinä, lyhyen hetken, tunnen kuinka hevonen taipuu allani pehmeästi, kantaa itsensä ryhdikkäästi ja samlla on täysin rento ja tyyni. Huudahdan sille JES, ja se tietää mitä se tarkoittaa. Hevonen pysähtyy, kääntää päänsä ja hamuilee ojennetusta kädestäni kiitokseksi porkkanan palan. Kun pyydän sitä taas liikkeelle, se tekee saman yhä uudestaan ja uudestaan. Ei vain siksi, että minä haluan, vaan siksi, että myös se itse haluaa. Sitten saatamme vain seisoskella, suljen silmäni ja tunnen hevosen kylkien kohoilevan allani rauhallisesti. Hengitän samaan tahtiin. Hevonen saattaa hetkeksi jopa torkahtaa. En edes muista mitä se olisi viimeksi pelästynyt. Tottakai myös toiseen yhteiseen vuoteemme on mahtunut paljon monenlaisia murheita ja ongelmia. Olen silti oppinut, että meillä ei todellakaan ole mihinkään kiire. Aiemmin olin vain merkityksettömästi hokenut sitä itselleni ja muille, mutta nyt se vasta tuntuu todelliselta. Voin milloin tahansa palata askeleen taaksepäin, minun ei tarvitse selitellä sitä kenellekään. Tärkeintä on vain pysyä tiellä, jonka sydämessään tunnistaa oikeaksi.

 

Tätä kirjoittaessani ymmärrän vasta kaikessa laajuudessaan, kuinka pitkän matkan me olemme kahdessa vuodessa kulkeneet. Ja edelleen olemme matkalla. Yhteiset rauhalliset maastoretket eivät ole vielä totta, mutta tunnen kutinan että niidenkin aika tulee. Ja kuka tietää, ehkä joskus jopa laukkaamme kaulanarulla. Rajoitukset ovat lopulta vain päämme sisällä. Hevoseni on ollut minulle sellainen suuri opetusmestari, jonka kaltaista en osannut edes kuvitella tapaavani. Sen lisäksi, että se on vienyt minut syvälle sisälle hevosten ihmeelliseen maailmaan, se on opettanut minulle paljon itsestäni. Uskon että kaikki hevoset ovat herkkiä. Kaikki ne tuntevat kärpäsen laskeutuvan iholleen ja haistavat lähestyvän saderintaman. On vain valtava joukko herkkiä hevosia, jotka ovat joutuneet ihmisen edessä kovettamaan itsensä. On surullista kuinka moni hevosihminen ei ymmärrä tätä ja tietämättömyyttään aiheuttaa hevoselleen kipua, pelkoa ja ahdistusta. Haluan kaikin keinoin vaalia oman hevoseni erityistä herkkyyttä ja auttaa sitä samalla löytämään sisällään asuvan tasapainon. Haluan, että myös hevoseni oikeasti haluaa kulkea kanssani samaa tietä. Haluan kuulla kuiskauksia.

​

- Virpi