Minä en puhunut mitään. Enimmäkseen sitä ei huomattu, maailmassa on niin paljon ääntä, että hiljaisuus katoaa siihen. En tiedä, miksi en tullut puhuneeksi, enkä edes muista, että olisin ollut hiljaa. Minua sanottiin mutistiseksi, vaikka valikoivasti puhuinkin. Rakkaimmilleni, ehkä joskus jollekin muullekin, mutta vain silloin, jos oikeasti halusin sanoa jotakin.

​

Kaksivuotiaana ujutin itseni karsinanseinän puuttuvasta laudasta sisäpuolelle, halasin hevosen jalkaa. Se oli ruskea ja lämmin ja jäntevä. Muistan, miten pyöreältä ja suurelta hevosen vatsa näytti ylläni. Kun se kuoli, minua itketti, mutta en kehdannut kertoa asiasta, vaan surin salaa. Myöhemmin minua ei hävettänyt myöntää, että olin hevosen takia surullinen. Mutta se oli eri hevonen, ja silloin osasin puhua jo aivan liikaa ja liian suoraan.

​

Mutta siinä välissä oli vuosia, joiden aikana kasvoin hiljaisesta pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Vuosia, joiden aikana ratsastuskoulun suosituin hevonen sairastui ja vanheni ja vietti joutilaita eläkevuosia. Ratsastuksenopettaja oli sosiaalisesti viisas ja ymmärsi, että maailman aroin ja tunnollisin tyttö ja kaikkein ihailema villikko suosikkiratsu oli yhdistelmä, joka voisi tukea ja kannatella sekä lasta että ponia. Hän ei tiedä, miten oikein valitsi.

​

Poni lynttäsi minut luimistellen karsinanseinää vasten. Se nosteli kavioitaan, eikä antanut ottaa itseään kiinni. Hetken päästä tunsin jo ne kohdat, mistä sitä kuului rapsuttaa. Sen turpa hamusi hiuksiini ruohonsekaista kuolaa ja minä imin ponin tuoksua, kun nojasin sen kupeeseen ja kerroin salaisuuteni. Karkuun juoksemisen sijaan ryhdyin vastaamaan puhelimeen, kun se soi. Huusin toisinaan tallin portailta kovaan ääneen ratsastuskentän keskelle, jos minulla oli asiaa.

​

Poni oppi tuntemaan askeleeni, se juoksi portille vastaan ja sen korvat kaartuivat untuvaisen otsatöyhtön molemmin puolin. Minä rauhoitin sitä ja se pisti minuun vauhtia, aivan niin kuin ratsastuksenopettaja oli uumoillut. Vuosia myöhemmin huolestuin, kun ponin jalkoihin alkoi kertyä turvotusta. Me lopetimme ratsastuskoulun. Kävelin ponin rinnalla metsässä, me söimme mustikoita yhdessä. Joskus nukuin ponin selässä, kun se laidunsi. Tunsin, miten timoteit kutittivat paljaita pohkeitani ja olin onnellinen juuri siinä enkä missään muualla.

​

Silloin en vielä ajatellut, että vaikka olin kevyt, olin ajan mittaan kasvanut pituutta ja poni oli muuttunut vitivalkoiseksi. Uskoin, että saisin pitää ystäväni aina, vähintään siihen saakka, että olisin rohkea ja valmis aikuinen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hetkeksi kadotin kaikki sanani, ja jäljelle jäi itku. Ponin kanssa elämääni olivat tulleet ystävyys, luottamus ja sitkeys – rohkeus rakastaa ja itkeä, antaa ääni elämälle.

​

- Outimaija