Taikaa
Kesäkuu 2010. Olin ystäväni kanssa hakemassa hevosia laitumelta, kun kaiken muun jutustelun lomassa omaksi yllätyksekseni sanoin: ”Mun pitää nyt saada se mun oma hevonen”. Kummallista siksi, etten todellakaan ollut ajatellut saada hevosta. Neljä koiraa, vaativa työ ja iso asuntolaina ei todellakaan kannusta moiseen. Ihmettelin, kuka mun suullani puhui, en minä ainakaan.
Neljä päivää tuon jälkeen sain puhelun: kuule, nyt on niin, että sulla on hevonen. Aha, vai niin. Kymmenen minuutin kuluttua olin vakuuttunut, että niin täytyy tapahtua. Puhelun loputtua tajusin, etten edes tiedä, onko kyseessä tamma vai ruuna. Olin lupautunut ottamaan kuusivuotiaan täysiverisen. Ei aavistustakaan, mistä löytyisi tallipaikka ja miten saisin kaiken järjestymään. Olin kuvitellut, että joskus vanhana ottaisin issikan tai jonkun rauhallisen köpöttelijän.
Sovittiin, että se olisi kesän loppuun laitumella, hakisin sen elokuun lopussa.
Olin saanut yli 20 vuotta aiemmin eräältä taiteilijalta taulun, joka hänen mukaansa esitti minun hevostani. Vaikka sanoin, ettei minulla ole hevosta, hän vakuutti sen olevan minun hevoseni. Sellaisen viestin hän oli kuulemma saanut henkimaailmalta ja taulu pitäisi toimittaa minulle. Tuo taulu on ollut seinälläni siitä lähtien. Olen miettinyt, miksi siinä olevan hevosen oikea silmä on ympyröity. Mitä tuo mahtaa tarkoittaa?
Kun menin ensimmäisen kerran tapaamaan Taikaa, se nosti päätään ja katsoi minuun. Silloin tiesin. Tuota silmää olin katsellut. Tietty tapa kääntää päätä ja katsoa yhdellä silmällä. Kukaan muu hevonen ei tee samoin. Taika oli silloin kuusivuotias. Hyvin laiha ja jäykkä. Ensimmäisenä päivänä tuli hammaslääkäri, siitä seurasi kolme vuotta intensiivihoitoa kuuden kuukauden välein. Mutta jo ensimmäisen hoidon jälkeen syöminen onnistui paljon paremmin.
Riisuin suitsista ensin kaikki ylimääräiset remmit, näin että Taika oli tyytyväinen. Kun lopulta riisuin myös kuolaimet, kiitos tuli välittömästi. Paras päätös. Koskaan en enää laita hevoseni suuhun kuolaimia.
Lännensatula tuntui sopivan sen selkään paremmin kuin englantilainen. Sen selkä oli huonossa kunnossa laukkakisojen ja siitä suoraan hyppyhevoseksi joutumisen vuoksi. Siitä oli otettu kaikki mahdollinen irti ja sitten jätetty hoitamatta.
Opettelin erittäin tehokkaan lihaskalvohoidon ja hoidin Taikan kuntoon. Ei mennyt kovin kauaa, kun selässä ei ollut enää kipua. Olin luvannut, ettei enää mitään suorituksia tai kilpailuja. Eletään yhdessä ja katsellaan.
Taikalla oli tarve mennä välillä todella lujaa. Ei siinä auttanut kuin antaa mennä. Ja nauttia kyydistä. Joskus nauroin ääneen kiitolaukassa ja huusin jiihaata. Hullu mummo.
Minun oma elämäni alkoi myös muuttua. Muutimme Englantiin vuonna 2013. Täällä ollaan edelleen eikä Suomeen takaisin muuttoa edes ajatella. Puolitoista vuotta sitten siirryttiin kengättömään elämään. Ensimmäinen vuosi oli vaikea, koska kaviot olivat niin heikot. Kannustusta ei tullut kengittäjältä eikä eläinlääkäriltä. Aiemmin en uskaltanut lähteä tälle matkalle, mutta sopivien kannustusjoukkojen ja ammattivuolijoiden turvin vihdoin rohkaistuin. Ei ollut helppoa alkuun, mutta jokainen pieni askel eteenpäin tuntui suurelta palkinnolta. Ensimmäisen vuoden aikana minusta tuli myös erinomainen kaviohauteen tekijä. Paiseita oli neljä ja niiden paraneminen kesti kauan.
Taika elää onnellisena neljän hevosen laumassa ja on laitumella 24/7. Paitsi talvella sateiseen aikaan yön tallissa. Meillä ei ole muita tavoitteita kuin olla onnellisia. Maastoillaan upeissa maisemissa ja ollaan yhdessä. Kaviot ovat suhteellisen hyvät, paremmat koko ajan. Jätin juuri bootsit ratsastaessa pois takakavioista. Edessä saatan joutua käyttämään aina. Saa nähdä.
Olen ratsastanut pienestä tytöstä. Saanut perinteistä opetusta sitä kyseenalaistamatta. Ei tullut mieleen, että opettajat eivät ehkä ymmärrä hevosia. Että asiat voisi tehdä toisin. Piti olla raippa ja kannukset ja niitä kehotettiin myös käyttämään. Nyt tuntuu pahalta ajatella, silloin en ymmärtänyt. En ymmärtänyt, miten herkkä ja viisas hevonen on. Ei sitä tarvitse alistaa. Ei hevosen kuulu olla orja, vaan kumppani.
Olen oppinut, että tärkeintä on rakkaus. Itseä ja sen myötä muita kohtaan. Teen hevosille lihaskalvo- ja energiahoitoja. Aloitan hoidot aina sanomalla: ”rakastan sinua. Olet kaunis, ihana ja täydellinen.” Sillä on valtava voima.
Kohtasin kerran hyvin masentuneen hevosen, joka oli huonossa kunnossa ja vain seisoi alakuloisena. Luultavasti se vain odotti kuolemaa. Sillä oli hoitaja, joka oli sille ilkeä, eikä välittänyt siitä. Aloin puhua sille joka päivä: Hei kaunis tyttö, rakastan sinua. Muutos alkoi parissa päivässä. Se alkoi nostaa päätään ja katseli ympärilleen. Se alkoi juosta luokseni, kun näki minut. Se sai myös uuden hoitajan ja tällä hetkellä se on erittäin hyvässä kunnossa ja onnellinen. Rakkaus todella voi muuttaa kaiken.
Sanon nykyään jokaiselle kohtaamalleni eläimelle, että rakastan sinua. Linnuille, kissoille, hiirille, madoille. Myös puille ja kiville. Jos siitä ei muuta hyötyä olisikaan, ainakin se saa minut onnelliseksi. Mutta kyllä se tehoaa, pelkkänä lauseena sillä on parantava voima.
Tärkeää on myös osata olla läsnä, kuunnella ja vain olla. Silloin syntyy luottamus. Ystävyys ja kumppanuus. Yhteys ja ymmärrys. Se on kaikkein kauneinta.
Rakastan hevostani. Näinä kohta seitsemänä vuotena olen oppinut paljon. Rakastan aikaisia aamuja tallilla, hevosten kanssa olemista ja työtä. Laitumen siivousta ja heinän kantoa. Tunnen olevani erityisessä asemassa. Saan kokea jotain näin hienoa. Kiitos.
- Mia