Näin kuvasi, jossa lempeät silmäsi katsoivat minuun. 

Palasin kuvaasi yhä uudestaan ja uudestaan, kuin olisit kutsunut minua luoksesi. 

Ei ihme, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, näin jälkeenpäin ajateltuna. 

​

Sattumien summa, joku voisi ajatella. Minä uskon kohtaloon ja kohtalolla oli sormensa pelissä tässä asiassa. 

​

En saanut sinua mielestäni, jokin suurempi voima johdatti minua luoksesi. Samoihin aikoihin kamppailimme perheemme kanssa asiasta, johon meidän tahtomme ja halumme ei vaikuttanut. 

​

Neljä kuukautta siitä, kun sinut itselleni sain, isäni hävisi kamppailun syövän kanssa ja vaipui ikiuneen. Tästä alkoi suurin suru, mitä olen koko elämäni aikana kokenut. Sinä autoit minut tuskan yli, tuskan, joka puristi rintaani eikä hellittänyt otettaan. Hitaasti, mutta varmasti, näytit tien mitä kulkea, kuinka selvitä, kuinka ymmärtää, että kaikki ei ole omissa käsissä. 

​

Päivä päivältä tuskani helpotti. Asia ei unohdu, mutta sinä opetit minut käsittelemään asiaa. Kuuntelit minua, olit vain siinä, läsnä. Sain olla oma paljas itseni ja etsiä voiman taas itsestäni. Ja olla eheämpi. 

​

Uskon kohtaloon. Uskon siihen, että jokin suurempi voima lähetti Kaunon elämääni juuri silloin kun kamppailin vaikeiden asioiden kanssa, pitämään minusta huolta ja varmistamaan, että selviän. 

​

Isäni kuolemasta tulee kahden päivän päästä vuosi. Vuosi oli rankin ikinä, mutta ilman hevostani en olisi siitä näin hyvin selvinnyt. 

​

- Satu