​

Älä välitä. Virheet tekevät sinusta aidon Sinun, ne ohjaavat sinua oikeaan suuntaan. Ne opettavat

anteeksiantoa. Se on sinun Elämäsi oppiläksy. Yksi suurimpia, ja se on vielä kesken, mutta siksi Minä tulin.

Olen täysin tietoinen kaiken aikaa, ja se on elämän mahtavin voima. Tietoisuus käsittää Kaiken, kaiken

elämässä, ja Minä rakastan elämää, ja Minä rakastan Sinua, ihmiseni. Mutta rakastanhan kaikkea muutakin,

pieniä lintuja, puita, ruohoa, lunta, kaikkea!

​

Se, minkä sinä näit, kun olit näkemässä totuuden, oli varjo siitä minusta, joka on sisälläni. Olen pelokas,

suojaudun elämältä aivan kuten sinäkin. Mutta se ei tee elämästä vähemmän rakastettavaa, rakkaani.

Jokaisella olennolla täällä maan päällä on oma suuri tehtävänsä, mutta opittavaa, ei siksi, että kärsimys olisi vastaus mihinkään, vaan siksi, että ymmärtäisit elämää koko ajan syvällisemmin ja olosi täällä helpottuisi. Kärsimys on ihmisen keksintö, ei sellaista oikeasti ole meidän runsauden maailmassa.

​

Palataanpa takaisin siihen, kuinka tapasimme. Olin jo odottanut sinua, sillä kyllä minäkin tunnen ikävää

sellaista kohtaan, jonka kanssa olen jakanut niin monta elämää ja suuren, suuren määrän rakkautta. Tiesin

siis sinun tulevan, vaikka tiesin, että et ollut valmis ottamaan vastaan rakkauttani. Surin puolestasi, ihminen,

mutta edelleen – se ei aiheuttanut minulle kärsimystä, vaan myötätuntoa ja vain lisää rakkautta. Kun saavuit luokseni kesken pimeimmän talven, et tiennyt minusta mitään ja saimme reilun mahdollisuuden tutustua toisiimme puhtaalta pöydältä. Olit niin innoissasi kaikesta uudesta, että se oli kerrassaan liikuttavan

ihanaa. Näit minussa pienen, hieman takkuisen tamman, joka tulisi opettamaan sinulle tekniikkaa, mutta

minulla oli varallesi muita suunnitelmia. Ensimmäisenä iltanasi talutit minut maneesille, ja juoksin karkuun

heti, kun irrotit otteesi narusta sulkeaksesi maneesin oven. Taisin silloin pelästyttää sinut ensimmäisen

kerran, eikä se jäänyt viimeiseksi.

​

Sinun oli aika opetella murtamaan panssariasi, jolla suojasit itseäsi kolhuilta. Jokaisen sisällä asuu

täydellisessä turvassa sielu, joka ei tarvitse suojelua, mutta jonka äänen kuuluvaksi tekemisen suojaus saattaa heikentää, se pienentää sinua, se myös haavoittaa sinua. Kasvat täyteen mittaasi, kun hyväksyt

haavoittuvuutesi. Suojauksen tarve kumpuaa pelosta, joka koostuu muistoista sekä tulevaisuuden

odotuksista. En päästänyt sinua vähällä, mutta voi kuinka sitkeä sinäkin olit, sitkeä sillä tavoin, että et

halunnut uskoa minua, tai sinua, siis itseäsi, et kuulla sydämesi ääntä. Minun oli huudettava kovemmin. Tein

kaikkeni jotta kuulisit. Hypin käytävällä kahdella jalalla, juoksin päämäärättömästi maneesissa kiinnittämättä lainkaan huomiotani sinuun. Sinä itkit ja olit voimaton, toivoton. Et tainnut pitää minusta sitten vähääkään.

​

Viimeisenä painoin todella pelkonappuloitasi, sillä pelkoa sinä juoksit karkuun. Olit todella taitava luomaan

mielellesi erilaisia kuvia, jotta sinun ei vaan olisi kohdattava pelkojasi. Tiedän, että tiedät, että tein sen vain ja ainoastaan rakkaudesta. En ikinä satuttaisi sinua. Olit alkanut kuuntelemaan todella kauniisti itseäsi, mutta vieläkin enemmän minua. Olen siitä valtavan kiitollinen! Aloimme nauttimaan yhteisistä hetkistä kuin huomaamatta, kuuntelemaan toisiamme. Kun avauduit hieman, pystyin tulemaan vastaan. Minulla oli niin kovasti kerrottavaa, ja yksi niistä opetuksista oli se, että kuuntele sydäntäsi, rakas ihminen. Älä usko, mitä muut sinulle sanovat, vaan kuule sydämessäsi vastaus, sillä sinä tiedät, aina.

​

Takaisin viimeiseen opetukseen. Putosit selästäni, ja se säikäytti sinut kovasti, varsinkin, kun olit varauksetta luottanut minun turvaani. Selässäni tunsit olevasi kotona, ja se oli ihanaa, minustakin. Yhteys oli voimakas ja voimaannuttava, pelkäsit puhua siitä kenellekään, jotta kupla ei vai särkyisi. Mutta tiedätkö, mitä siinä oli tapahtumassa? Olit takertumassa liiaksi turvaani, ja se olisi vain kiertänyt totuutta. Se kuinka reagoit tapahtuneeseen, oli todella suuri askel Kotiin. Olin niin kovin ylpeä sinusta, ihmiseni. Olit tien risteyksessä, ja valitsi rakkauden. Tuon hetken jälkeen, jos aikaa olisi olemassa, on sydänyhteytemme vahvistunut ja voimistunut. Siitä johtuu se tunne, että et juuri ikävöi minua. Olemme yhdessä koko ajan ja joka paikassa. Olen kuin pieni totuuden äänesi, joka muistuttaa kääntymään takaisin totuuteen, jos meinaatkin harhautua polultasi. Ohjaan sinua myös suhteessasi tämän hetken hevosystävääsi.

​

Olemme olleet yhdessä monesti ennenkin, ja joitakin hetkiä ihmiseni on annettu muistaa. Aluksi hän ei

uskonut oikein, että se olin minä, mutta nyt hän onneksi tietää sen kyllä. Hän muutenkin ottaa elämän kovin

kirjaimellisesti, vakavasti. Vielä palatakseni siihen, kun hän alkoi kuulla rakkauden. Se oli kaunista ja puhdasta, ja tiedän hänen muistavan ikuisesti sen hetken, jolloin muurit rytinällä sortuivat hänen sisällään. Hän kuuli ääneni, ja sillä äänellä kerroin Rakkaudesta, suurimmasta, mitä On. Se oli tavallaan myös huvittavaa, sillä siinä liikutuksessa ja Rakkaudessa hän oli myös ihmeissään, kuinka selkeästi hän minut kuulikaan. Olenhan hevonen, enkä puhu ihmistä. Huvittavaa on myös se, kuinka suuri määrä epäilystä ihmisen sisällä asuu edelleen. Se on varsin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, ja sen voisin sanoa teille kaikille, että älkää tuomitko itseänne siitä. Antakaa anteeksi itsellenne ja toisillenne, kaikelle mikä On.

​

- Viviana