Oliko se taru, josta tuli totta, kuvitelma vai unelma, joka meille hevosen muodossa muutti?

​

Eihän se hevonen täyttänyt mitään niistä ominaisuuksia omalta hevoselta toivon ja halusin. Ei minulla ollut rotuvaatimuksia, ei muuta kuin että piti olla ruuna ja alle 10 vuotta. No ei tullut ruunaa, ei alle 10 vuotiasta ja ei se ollut kiltti, ei rauhallinen eikä edes yhteistyöhaluinen. Kykyä sillä kuulemma oli vaikka mihin, mutta ei se sitä meille tavisratsastajille halunnut näyttää. Jotenkin se pelotti, mutta houkuttelevalla tavalla.

 

Niinhän siinä kävi, että ”pirttihirmu” vaihtoi 4 kuukauden ylläpitoajan jälkeen omistajaa. Siinä minä sitten ihmettelin samalla lailla, kun kaksosten päästyä kotiin sairaalasta, että mille sitä alettaisiin. Siis juostaanko molemmat pakoon omille tahoilleen vai yritetäänkö yhdessä? Olihan se haaveena ollut mielessä omistaa hevonen tai ei se omistaminen niinkään se haave vaan että olisi joku tuttu ja ”turvallinen”, jonka kanssa voisi rauhassa opetella ja joka myös ehkä voisi minulta jotain oppia.

​

Moni on kysynyt jälkeenpäin, että mikä ihme minut sai tuon hevosen ostamaan.. Hevonen oli tuolloin 16-vuotias. No ihme se varmaan olikin tai jokin mielenhäiriö. Eipä sitä paljon muutoin voi selittää paitsi että jokin siinä hevosessa houkutti ja koukutti, ehkäpä juuri se että halusin oppia ymmärtämään hevosen käytöstä ja ehkäpä jossain sielun sopukoissa tajusin, että hevonen ei ole oikeasti niin ilkeä kuin antaa ymmärtää käytöksen perusteella.

​

Hevonen pelotti. Ratsastaminen pelotti. Hevonen oli aggressiivinen karsinassa ja karsinan ulkopuolella jotenkin käsiteltävissä. Olin suhteellisen kypsällä iällä aloittanut ratsastuksen ja loukkaantunut ihan alkumetreillä. Tietysti tässä tapauksessa oikea valinta oli ostaa yleensä ottaen sellainen ”pystyyn kuollut” hevonen, joka ei sitten ollutkaan pystyyn kuollut vaan kuuden kuukauden seesteisen ja niin antoisan yhteistyöajan jälkeen päättikin alkaa puhumaan. No, välillä meni tosi hyvin ja välillä mentiin rodeota, pukkilaukkaa ja tehtiin käsijarrukäännöksiä laukasta, nimenomaan siten, että hevonen veti käsijarrun päälle. Eipä juuri helpottanut tätiratsastajan opettelua. Meni aika pitkään että tästä kohdasta päästiin eteenpäin.

​

Siinä kohtaa päätin, jotta henki säilyy ja ratsastaakin pitäisi uskaltaa, niin täytyy tehdä jokin muutos. Jos muutosta ei tapahdu hevosessa, minun itseni pitää muuttua.

​

Kaikkea mitä tässä vuosien varrella on tapahtunut, on vaikea muistaa ja kirjoittaa paperille. Kuitenkin voin sanoa, että hevosen hankinnan myötä tuli käännettyä yksi iso lehti omassa elämässä, kaikille perheenjäsenille se lehden kääntäminen ei ollut ihan mieluinen juttu.

​

Olen tämän harrastuksen myötä kokenut kauhua kirjaimellisesti, fyysistä ja henkistä kipua ja tuskaa, turhautuneisuutta, mutta onneksi myös iloa ja rakkautta, onnistumisen tunteita ja voiton riemua.

Opeteltavaa on ollut meillä molemmilla, minulla ehkä enemmän. Hevosellekin on pitänyt opettaa ihan perusasiat, luopumisesta lähtien.

​

Tuohon aikaan saatoin ratsastaa viikossa jopa 10–12 tuntia mikä tietysti alkoi jossain vaiheessa näyttää tulosta, vaikkakin se varsinainen pelko eli laukkaaminen ei vain poistunut mielestä. Aina, kun opettaja sanoi, että sitten tuossa kohdassa nostat laukan, niin menin jotenkin ihan spasmiin ja jäykistyin kauhusta, jolloin kävi tietysti niin että laukka nousi ja hyvin pian vaihtui raviksi. Jossain vaiheessa aloin odottamaan laukan nostoa.

​

Nykyään hevoseni on yksityiskäytössä ja ollaankin ihanalla, pienellä kotitallilla viettämässä mukavaa, ainakin minun mielestä, maalaiselämää. Hevosesta on kuoriutunut luottavainen ja pääsääntöisin rauhallinen laumanjohtaja. Töitä sen eteen on totisesti tehty. Ratsastan usein muitakin hevosia, mutta kukaan ei tunnu niin mukavalta kuin oma tamma. Tuntuu kuin tuntisin sen jokaisen lihaksen liikkeen ja tietäisin mitä sen päässä liikkuu, siellä tuntuu liikkuvan välillä ihan liikaakin, ottaen huomioon kuinka pienet aivot hevosella on. Hevoset ja ratsastaminen eivät enää pelota.

​

Eihän se aina minunkaan seurasta välitä, yrittää juosta karkuun, mutta aina se on luokse tullut, ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ennemmin kuin myöhemmin, mikä sinänsä kiva palkkio itselle. En aina välitä ratsastaa, joskus väsyttää tai laiskottaa, joten puuhastellaan karsinassa, tarhassa tai pihalla. Joskus vain tehdään pieniä kävelylenkkejä. Olen yrittänyt opettaa hevoselle, että minun saapuminen tallin pihaan ei aina tarkoita töitä vaan me voidaan välillä ihan vaan ”hengailla”.

​

Viime vuonna olin pitkällä sairaslomalla. Ennen sitä tuntui, etten osaa ollenkaan ratsastaa, vaan vaadin kaiketi liikaa meiltä molemmilta. Yritin ratsastaa ”varastoon”, no siitä ei seurannut muuta kuin sanomista. Sairasloman jälkeen, kun nousin hevosen selkään, tuntui että se kulki kuin lentäen, ajatuksen voimalla. Valmentajani sanoi, että ”oi näkee kuinka se nauttii sinun ratsastuksesta ja että on sillä ollut sinua ikävä”.

 

On aika vaikea selittää sitä tunnetta jonka koin. Tuntuu kuin olisin ratsastanut ihan eri hevosta ja että olin itsekin jotenkin kasvanut ihan eri mittoihin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Silloin tajusin hevosen merkityksen ja tärkeyden itselle. Olin todellakin rakastunut ja tiesin hankkineeni oikean hevosen.

Ei elämämme ihan seesteistä ole nytkään ja tuskin tulee koskaan olemaankaan, mutta 95 prosenttisesti hevonen on kuuliainen, luottavainen, ystävällinen ja juuri sellainen kuin haluan sen olevan. Ratsastaminen on aika helppoa siinä mielessä, että tekee mitä pyydän jos oikein osaan pyytää ja on aktiivinen. Eihän se mikään uuden karhea enää ole vaan jo ihan ikäneito, niin kuin on omistajansakin, mutta niin kauan toisistamme nautimme, kun meille aikaa on suotu.

​

Taru on tullut kotiin ☺ ja siitä tarusta tuli totta,

Meillä se saa niin kauan asustaa, kun maallista elämää on jäljellä.

​

- Tuija

​

25.10.2018 

​

Olisin minä sinua sukinut, sukinut ja sukinut, jos olisin sinut sukimalla ehjäksi ja uudeksi saanut.

​

Ratsastanut olisin auringonlaskuun, löysin ohjin olisit saanut laukata, olisimme yhtä olleet.

​

Mutta en minä saanut enkä voinut enää.

​

Oli sinun määrä laukata varsasi luo taivaanrannan toiselle puolelle, jossa ei ole kipua ei tuskaa. Ilman minua.

​

Tuska ja ikävä jää tänne maan päälle,
mutta joskus minä vielä katson kuvaasi ja ajattelen Sinua ilman kyyneliä. Mieleeni tulevat ne ihanat kokemukset, joiden takia ja joilla me toisiamme kannatelimme vuodesta toiseen.

​

Hyvin Sinä minua opetit, minä en tainnut muuta kuin osata rakastaa. Kaikille meille olit niin rakas 💓

​

Rauhallista Taivasmatkaa paras ystäväni, elämäni hevonen Tarun Taika