Elämäni hevonen
Meillä on omistuksessa yksi oma ruuna ja ruuna tuli aina kesäksi kotipihaan laitumelle. Oli kesä 2017 ja meille tuli kesäksi ruunan seuraksi musta tamma nimeltään Sessa (21v). Sessa oli lempeä ja viisas hevonen mutta oli ollut hoitamatta yli vuoden ja näkyi hevosesta. Sessan kanssa en alkuun saanut tehdä oikeastaan mitään koska äitini pelkäsi Sessaa silloin ja ei antanut minun 12v 145cm korkean tytön ratsastaa 165cm korkealla tammalla.
No enpä minä ikinä äitiä kuunnellut, kun hän kielsi olemasta Sessan kanssa ja koska ratsastaminen kiellettiin niin harjailin, juoksutin, kävelytin ja varustelin Sessaa aina joka päivä monta tuntia. Pesin varmaan Sessan viikoittain jolloin sidoin Sessan traktorin peräkärryyn. Sessan kanssa käytiin taluttamalla uimassa juoksemassa ja metsässä retkillä ja tamma oli kesän lopuksi äitini sanojen mukaan minun koirani kun joka paikkaan mihin minä menin Sessa seurasi ja vahti minua.
Rakastuin tähän tammaan koko sydämelläni. Pääsin ratsastamaan Sessalla loppu kesällä alussa saatiin mennä vain kun joku vahti. Tippuminen kävi aina välillä lähellä mutta viisas tamma osasi pelastaa tilanteen ja meidän suhde vaan vahvistui. Sessa opetti minulle kuinka mennään 110cm korkeiden esteiden yli. Aluksi pelkäsin pienintäkin risua, mutta Sessa antoi rohkeutta hypätä ja en voisi siitä kiitollisempi olla nyt. Sessan etupolvet oli nähnyt jo paljon, mutta pysyivät noin 23 vuotiaaksi asti hyvänä. Tamma rakasti hypätä ja oli aina menossa esteelle kun näki sen kyydissä pysyminen oli välillä haastavaa.
Kun tuli syksy 2017 ja oma ruuna lähti talvi tallille ja kuulimme tamman omistajilta että teurasauto hakisi tamman keskiviikkona. Keskiviikko aamuna hyvästelimme tamman töiden ja koulun lähdön ohella. Äitini hyvästeli Sessaa pitkään ja lupasi että he tapaavat vielä joskus. Töiden jälkeen kun äiti astui autosta ulos hän näki sen mustan hirnuvan tamman katsomassa laitumen reunalta häntä. Äiti meni Sessan luo ja sanoi Sessalle että “sinun ei tarvitse ikinä enää lähteä mihinkää. Tämä on sinun kotisi.” Sessa heilutti päätä ja varmaan tajusi kiittää että sai jäädä eläkekotiin vielä pariksi vuodeksi.
Kun saimme sovittua omistajien kanssa että hoidamme tamman ja sen kulut niin muistettiin että tamma talutettiin meidän pihaan, tammalla oli nimittäin suuri traikku pelko. Tästä syystä oman tallin rakentaminen alkoi ja tamma sai jäädä omaan talliin omaan pihaan. Tamman kanssa ratsastelin ja parhaimmillaan maastoilin eväiden kanssa 15km matkoja. Tammalla ”ei voitu mennä ilman kuolaimia koska se oli vahva” tai niin meille sanottiin mutta menin sillä kuitenkin ilman ja tamma ei sprinttaillut ja ollut hermona kun kuolaimia ei ollut. Menimme myös kentällä pelkällä kaulanarulla.
Meidän lempiasiat tehdä oli uida ja mennä tandemilla kavereiden kanssa ja tietenkin rakastettiin hypätä. Vuonna 2019 syksyllä tamman selkä ja jalat olivat jo huonot ja vatsa oli aina ripulilla ja takajalkojen pesu oli viikoittaista ja päätimme että tamma saisi vielä yhden kesän ja vietimme kesän hömpötellen ja käytiin välillä hyppäämässä irtona tai pellolla että tamma sai iloita vielä. Otin Sessan kengät kesän 2020 alussa pois ja uitiin sitten monta kertaa viikossa. Tamman viimeinen päivä oli kun kävimme ilman kuolaimia ja satulaa maastossa ja tamma halusi laukata pitkin peltoa ja annoin hänen tehdä niin. Sessa ei halunnut mennä enää laitumelle sinä päivänä ja uskoin hänen tietävän että se olisi hänen vika yö, joten tamma yöpyi muiden hevosten kanssa tarhassa, jotka eivät saanut olla laitumella kokoajan.
Seuraavana aamuna tamma oli sylissä kokoajan ja halusi olla lähellä, mikä oli hänelle erikoista. Hyvästelin hänet ja teimme hänelle pikku metsään haudan . Nyt viisi kuukautta ilman tammaani ja muut hevoset katsovat sinne pikku metsään päivittäin ja hörisevät, Minä vien haudalle kynttilöitä ja puhun hänelle yhä. Sessan kaltaista hevosta on hankala löytää ja Sessa sattui meille tulemaan kuin vahingossa. Kiitos Sessa, kun olit minun kanssani ja olet yhä, vaikka en enää näe sinua.
Sessan muistolle tehtiin video jos haluaa sen käydä katsomassa tässä on linkki
kirjoittanut Veera Miettinen