Marraskuun ilta. Sataa ja on pimeää. Pihaan kaartaa auto traileri perässään. Traileri heijaa hieman, sisällä hirnahtaa hevonen. En ole koskaan tehnyt mitään tällaista. Olin ostanut hevosen näkemättä sitä edes videolta. Olin luvannut ottaa kisauransa lopettaneen Ferrarin hoiviini loppuelämäkseen edellisen omistajan muuttaessa ulkomaille. Olin kieltäytynyt kaupasta jo useaan otteeseen, mutta mieheni ihmetellessä, miksen suostu, kun hevosen pitäminen tiluksilla ei juuri mitään maksaisi, suostuin lopulta. Siinä se Ferrari nyt oli, trailerissa.

 

Perhosia vatsassa avaan peräluukun. Ulos astuu jännittynyt eläin. Kuski ilmoittaa että hevonen inhoaa sadetta. Joopa, joo. Meillä on pihatto ja sataa kaatamalla. Takki päälle ja sekaan vaan! Lauma ottaa tulokkaan vastaan rauhallisesti, joten jätämme sen tutustumaan uuteen kotiinsa ja siirrymme sisätiloihin. Kaikki näyttää lupaavalta, juuri siltä, että tuossapa tuo porukan jatkona kulkee ja kotiuduttuaan alkaa opettamaan minulle ratsastuksen jaloa taitoa.

 

Uusi aamu paljastaa kuitenkin toisenlaisen totuuden. Ferrari seisoo yksin hehtaarin kokoisen alueen toisessa päässä ja muu lauma toisessa. Jotain lienee tapahtunut. Ferrari pelkää. Ei anna muiden kuin minun lähestyä itseään, onneksi antaa kuitenkin minun. Talutan hevosen tallin väliaikaiseen karsinaan. Se alkaa heti kutomaan raivoisasti. Ei syö eikä juo. Ei näe eikä kuule. Eikä kerro mitä on sattunut.

 

Teemme pihatolle aidatun alueen, jonne siirrän Ferrarin ja yhden tammoista sille kaveriksi. Tilanne rauhoittuu. Ferrari alkaa syömään ja juomaan. Ehkäpä tämä tästä. Sitten pihatolle muuttaa lisää hevosia. Päästän tamman takaisin laumansa pariin ja uudet hevoset Ferrarin seuraan. Sama sekoilu alkaa taas. Kengät irtoavat kutoessa, kaviot paiseilevat, hevonen hikoaa, palelee, juoksee ja hermoilee. Päätän, että sen on pakko sopeutua uusiin tulokkaisiin tai se saa lähteä, sillä toiseen laumaan sitä ei muuten voisi päästää. Odotetaan, hoidetaan ja toivotaan rauhoittumista. Ferrari ei aina anna edes kiinni tai jos antaa, yrittää ryöstäytyä irti.

 

Väännän itkua, tällaista en olisi kuvitellut. Voihan helvetti. Alan toivoa, että hevonen sairastuisi ja kuolisi.

 

Kuukaudessa asiat kuitenkin asettuvat sen verran, että laumat saatetaan yhdistää. Tulokkaat ja kauemmin pihatolla asuneet. Nyt sujuu paremmin, mutta Ferrari on yhä sekaisin. Ei pysty olemaan erossa laumasta, ahdistuu valtavasti. Kavioita haudotaan jokaista vuorotellen. Käydään klinikalla, kengitetään ja taas haudotaan. Puoli vuotta, enkä ole opetusmestariani edes testannut ratsain. Miehelleni vitsailen, etteihän sen täällä pitäminen juuri mitään maksa. Ei montaakaan euroa eläinlääkärille tai apteekkiin. Jos jotain positiivista haluan tilanteesta löytää, niin opinpahan ainakin hauteen tekemään.

 

Sitten koittaa päivä, ettei Ferrari onnu, antaa kauniisti kiinni ja liikkuu talutettunakin nätisti. Olen päässyt pisteeseen, jossa opetusmestari on aika koeratsastaa. Onneksi toisen hevoseni satula sopii selkään, joten eikun testaamaan. Hevonen toimii. On sekä henkisesti että fyysisesti poissa tasapainosta, mutta muuten oikeinkin toimiva peli. Helpotun. Pikkuisen tasapainon vahvistusta ja valmentautumaan. Näin tehdäänkin. Matkalla mennään muutamaan otteeseen pelottavan lujaa, maastoilut osoittautuvat liian eksoottisiksi ja mielen saaminen mukaan töihin niistä palikoista haasteellisimmaksi.

 

Päädyn maastatyöskentelyyn ja operanttiin uudelleen kouluttamiseen. Suhde alkaa muodostumaan, hitaasti, mutta varmasti ja lopulta ratsainkin päästään etenemään. Ferrari on nopea ja herkkä. Yllättäväkin. Ajoittain pelottaa minua, ajoittain Ferraria, mutta luottamus vahvistuu. Yhteys syntyy ja Ferrarin rauha, kiitollisuus ja rakkaus alkavat nostaa päätään. Kaikkea sitä on valtavasti, mutta tilalla aloittanutta työntekijää Ferrari ei halua hyväksyä. Lopulta potkaiseekin niin, että työntekijä loukkaantuu jääden kuukausiksi sairauslomalle. Vahinko, sanon minä. Tottakai vahinko. Sitten palaa myös Ferrarin ontuminen. Tilanne tutkitaan ja todetaan, että toinen etupolvi on menetetty. Ei enää töitä, vaan kesän koittaessa edessä on vihreämmät laitumet. Joka päivä siihen saakka olemme yhdessä, yhteydessä ja rakastaen. Halaten ja hengitellen. Minä ja Ferrari. Aina viimeiseen päivään saakka.

 

Kun viimeinen päivä koittaa, tietää myös Ferrari tämän. Koko lauma tietää sen. Ferrari haudataan kilometrin päähän, lauma tuijottaa sinne lopun päivää. Jäähyväiset. En mene haudalle, en pysty. Kesä kuluu ja alkaa uusi kausi. Tilalla aloittaa uusi työntekijä. Erilainen kuin edellinen. Puhumme niistäkin asioita, jotka eivät ole näkyvästä todellisuudestamme. Tulee päivä, jolloin työntekijäni kysyy, että kuka on se tumma hevonen, joka pihatolla kulkee, siis se, joka ei ole oikeasti täällä. Se kulkee hänen mukanaan näyttäytyen siellä ja täällä. Näytän kuvan Ferrarista. Tämä hevonenko?

 

Seuraavana päivänä työntekijä huikkaa minulle, että se on taas täällä. Samassa tunnen Ferrarin vierelläni, hengityksen poskellani ja lämmön sisälläni. Kyynelet tulevat. Ikävä. Hevonen, joka opetti minut avautumaan rakkaudelle. Puhtaalle, hyväksyvälle ja parantavalle rakkaudelle. Hevonen, jonka kaikkia viestejä en ymmärtänyt sen eläessä, mutta päivä päivältä ymmärrän enemmän. Ymmärrän ainakin sen, että meillä on nyt sellainen työntekijä kuin kuuluukin. Hevonenhan ei osu ihmiseen vahingossa. Eihän?

​

- Tiina