Iitu-hepan kanssa tapasimme 4 vuotta sitten Oulussa. Iitu ei ottanut mitään kontaktia ihmiseen tuolloin. Jos häntä halusi harjata, niin hänet piti sitoa kiinni. Silloin se oli mielestäni täysin normaalia, eihän hevosen tarvinnut olla kiinnostunut ihmisistä, kunhan se oli kiltti, ahkera, kuuliainen ja suoritti pyytämäni tehtävät tunnollisesti.

​

Iitu tuli minulle edesmenneen Jii-ruunan seuraajaksi. Tavoitteena oli käydä valmennuksissa ja kisata vähän. Kahden kuukauden jälkeen Iitulta oli ratsutuksen lomassa mennyt melkein joka kohta "rikki": säkä aukesi lapasuojuksesta/satulasta, suunpielet kuolaimista ja iho kaulalla hankautui ohjien vaikutuksesta rikki. Ratsastaa ei siis voinut, mutta jatkoimme maastakösin työskentelyä. Olin mielestäni jo hyvin perehtynyt maastakäsin työskentelyyn ja naksutuksiin, joten halusin jatkaa niiltä osin työskentelyä Iitun kanssa. Edelleenkään en huomannut, että käytännössä hevonen oli koko ajan hermoromahduksen partaalla. Asuminen isossa karsinatallissa, jossa hevoset tarhasivat yksin 5 tuntiä pöivässä, raastoi Iitun vatsaa ja mieltä. Vei vielä yli vuoden ennenkuin uskalsin päästää irti turvalliseksi tuntemastani ympöristöstä ja muuttaa Iin kanssa pienemmälle tallille, jossa hevoset tarhasivat porukoissa, vapaalla heinällä. Olosuhteet ihmisille eivät olleet niin hulppeat, mutta hevoset elivät enemmän lajityypillistä elämäänsä. 

Tuon ensimmäisen vuoden aikana -ennen muuttoa- jouduin jo aikamoisen itsetutkistelun eteen. Olin ollut aina sitä mieltä, että olen hyvin vahva ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Lopulta voin tallille ajaessani jo fyysisesti pahoin. En myöskään uskaltanut aina yksin ottaa Iitua ulos karsinasta. Harrastuksestani oli tullut painajainen.

Muutos parempaan tuli palasissa seuraavien kahden vuoden aikana. Siihen kuului myös Iitun vakava loukkaantuminen, jolla myös oli oma tarkoituksensa  = siirtyminen kengättömään elämään ja kaikesta, myös kilpailu/valmennushaaveista luopuminen. Sairasloman jälkeen Iitu alkoi vähitellen kertoa mielipiteitään. Opettelimme perusasiat jälleen kerran uudelleen-positiivisesti vahvistamalla, tunnetilat huomioiden. 😊

​

Mikä on ollu Iitun opetus minulle? Niitä on ollut monia. Ehkä vahvimpana viestinä tulee tietoinen rentoutuminen. Jos yritän hakea Iitua pihatolta hengittämättä, siitä ei tule yhtään mitään 😊 ilman näitä hengitysharjoituksia olisi ollut mahdotonta selviytyä esim viime vuonna haastavasta elämän jaksosta. Hevosenlukutaitoni on mielestäni kehittynyt vahvaksi. Nykyään Iitulla ei ole kenkiä, ei kuolaimia ja pääsääntöisesti hänen kanssaan puuhaillaan vapaana. Iitu asuu pihatossa 6 hevosen laumassa ja saa itse päättää oman ruokailurytminsä. Hevonen, jota oli aiemmin vaikeuksia saada karsinasta riimuun, saattaa tulla jopa laukaten pihaton portille, kun tulen paikalle.

 

Iitun kanssa olemme myös kirjoittaneet yhdessä runoja, asia jota en olisi ikinä voinut kuvitella tekeväni. Tässä ote yhdestä yhteisestä kommunikaatiohetkestä, Iitun runosta:
 

Olen, elän, laukkaan.
Vauhti on sydämessäni.
Kiidän läpi yön.
Elämä on rauhaisaa. Pysähdy. Älä ajattele mitään

Tulin ja näin. Liehuen. Peilikuvana.
Emme ole täällä elääksemme, olemme ollaksemme - rauhaisaa eloa hengitellen. 
Hengitä syvään ja rauhoitu, muuten hukut eikä sinua voi enää löytää. Rakkaus on pyhä.
Mielenrauhaa kaipaamme jokainen, et tiedä mitä edestäsi löydät.
Koske kuin et koskisikaan.
Rakasta kuin et rakastaisikaan. 
Minua kosketaan vain näkymättömästi, tarinani tää on osa mennyttä elämää.
En kadu, en mieti-iloitse ja naura. Onnenpisaroita ovat kyyneleet.

​

- Sanna