Siinä se nyt oli. Harja pörhössä ja korvat kääntyillen tutustumassa uuteen ympäristöönsä. Hevosen tuominen Islannista matkamuistona oli muuttunut vitsistä todeksi. Ne rahat piti käyttää Argentiinan matkaan, mutta nyt niillä rahoilla oli hankittu hevonen. Elämäni ensimmäinen oma hevonen.

​

Olen hyvin tunnollinen ja perusteellinen ihminen. Sellainen olin myös hevosen omistajana. Kovin moni muu ei saanut Ymirillä ratsastaa sen seitsemän vuoden aikana, kun se minulla oli. Halusin, että kaikki siinä ilmenevät kehityksen askeleet ja mahdolliset ongelmat tai huonot tavat ovat vain ja ainoastaan oman osaamiseni tai osaamattomuuteni takana. Se oli opettavaista. Ja samaan aikaan mahtavaa.

​

Suuri ristiriita oli siinä, että hevonen oli elämässäni se tärkein tekijä, mutta samaan aikaan myös se suurin murheen kryyni. Talousasiat olivat jatkuvalla syötöllä siinä pisteessä, että oli hämmästyttävää, että onnistuin pitämään hevosta niinkin kauan. Sanomattakin on tietysti selvää, että entisen elämäni tärkeät harrastukset mm. musiikin ja matkustamisen suhteen jäivät hyvin minimiin. Ymir nieli kaiken rahan. Monen monta kertaa yritin mielikuvissani pohtia, millaista elämä olisi jos sitä ei olisikaan. Näin itseni ostamassa itselleni vaatteita, matkustamassa vaikka sinne Argentiinaan ja viettämässä aikaa tavaten ihmisiä. Nyt matkani kulki kotoa tallille ja taas takaisin.

​

Ymir oli kesäihottumaa ja yksittäisiä pienempiä vaivoja lukuun ottamatta aina ollut hyvin terve. Se oli onnekseni hoikemman puoleinen eikä ollenkaan taipuvainen lihomaan herkästi niin kuin lajitoverinsa yleensä. Jos Ymirillä oli joku vialla, olin aina huolesta soikeana. Analysoin sen vointia viimeiseen asti, pengoin tietoa netistä ja kirjallisuudesta, kyselin ja soittelin. Murehdin ja huolehdin. Monena kesänä hihkuin onnesta niinä päivinä kun vettä tuli ja tuuli tuiversi. Niinä päivinä Ymirin oli hyvä olla ihottuman kanssa.  

​

Kunnollisen hevosen omistajan kriteereihin laskin sen, että on pohtinut valmiiksi miten toimii sitten kun on aika luopua hevosesta. Jos se kuolee, jos se pitää lopettaa, jos tapahtuu joku tapaturma, mitä sitten pitää tehdä? Tämän ajatuksen kanssa en päässyt koskaan alkua pidemmälle, koska sen ajattelu tuotti niin suurta surua ja itkua, että päätin jokaisella kerralla pohtia sitä sitten myöhemmin.

​

Sitten se alkoi se alamäki. Oli lokakuu, syntymäpäiväni. Lääkäri kertoi, että sisälläni ei kaikki ollut ihan kunnossa. Piti tehdä leikkaus. Paksusuoli poistetaan kokonaan. Minulle tehtäisiin ohutsuoliavanne. Minulla oli kaksi kysymystä. Onko se syöpä? Voiko avanteen kanssa ratsastaa? Lääkäri  vakuutteli, että syövästä ei ole kysymys. Parin kuukauden toipumisajan jälkeen pääsisin ratsaille avanteen kanssa. Siltä istumalta ajoin tallille. Kyyneleet valuivat. Puhelimeen tuli syntymäpäiväonnitteluita ja minä pelkäsin että kuolen. Ymir vei minut metsään. Yhtä kiltisti ja varmasti kuin aina ennenkin. Hengitin syvään ja matkustin kyydissä. Rauhoituin. Leikkaus tuli hyvin pian. Menin sitä edeltävänä päivänä vielä tallille ratsastamaan. Lähellä tallia tapahtui omituinen asia. Ymir pysähtyi ja päätti hetken mielijohteesta lähteä johdattamaan meitä aivan eri suuntaan, lähes metsittynyttä ajouraa pitkin keskelle metsää. Annoin sen mennä ja lopulta se pysähtyi sinne kysyvä ja lohdullinen katse silmissään. En unohda sitä koskaan. Uskottelin Ymirille, että kaikki vielä järjestyy ja kääntyy hyväksi. Leikkauksen jälkeen olen entistä ehompi ja saan voimani taas pian takaisin.

​

Ymir sai jäädä talvilomalle kun menin leikattavaksi. Se oli aiemminkin ollut talvikuukausina erittäin vähällä käytöllä, viettänyt pihattolaumassa aikaa vapaalla heinäruokinnalla ja nauttinut elämästä vailla kesäihottuman tuomia vaivoja. Leikkauksen jälkeen elämäninto oli minulla huipussaan, oli kiire päästä hyvään kuntoon, jotta pääsisin taas tallille ja ratsastamaan. Ymir oli parantumiseni suurin motivaattori. Kuitenkin kuin salaman iskusta sain uutena vuotena tiedon, että kyseessä oli sittenkin ollut syöpä. Nyt alkaisivat puolen vuoden sytostaattihoidot. Ymirin talviloma siis jatkui.

Onneksi en osannut odottaa millaista helvettiä se hoitorumba olisi. Elämä eteni kolmen viikon jaksoissa: tiputus sairaalassa, ensimmäinen viikko kramppien kourissa, toinen viikko pahoinvointia ja kolmannen viikon pari viimeistä päivää suhteellisen normaaleita. Silloin ajoin aina tallille harjaamaan Ymiriä ja taluttamaan sitä vähäsen. Sitten kaikki taas alkoi alusta. Vaihtelua jaksoihin toivat huonon voinnin vuoksi vietetyt ajat vuodeosastolla. Yhtenä kertana kun kiidin taksilla taas kohti sairaalaa, tallilta tuli puhelu, että Ymir ei ole kunnossa. Se ei kävele hyvin. Tunnollisen hevosen omistajan sydän läikähti tuskasta ja kuulin sanovani, että nyt en voi tulla enkä tehdä asialle mitään, tehkää sen kanssa niin kuin parhaaksi näette.

​

Kaviokuumeen vuoksi Ymiriä ei enää voitu pitää vapaalla heinällä. Itse makasin sairaalassa ja hevonen oli eristettynä laumasta niukalla heinäruokinnalla. Huoli hevosesta oli suuri. Pyytämättä huoleeni tuli vastaus kun ystäväni tarjoutui ottamaan Ymirin hoitoonsa siksi ajaksi kun saisin itseni kuntoon. Se oli lottovoitto. Nyt saisin viimein keskittyä omaan parantumiseeni. Pääsin käymään kevään aikana hyvinä päivinä Ymirin luona ja voi sitä onnen päivää kun monen kuukauden jälkeen kiipesin sen selkään. Onnen kyyneleistä ei meinannut tulla loppua.

Kesä oli mahtava. Toivuimme Ymirin kanssa yhdessä. Minä keräsin voimia syöpähoitojen jäljiltä ja Ymirille hankittiin kuntoa pitkän liikutustauon jälkeen. Paljon rauhallisia maastolenkkejä ja mielenrauhaa. Silti samaan aikaan rahaongelmat painoivat isoimpina kuin koskaan ja hevosen pito talouden kannalta tuntui järjettömimmältä ikinä. Mutta sisimmässäni kuitenkin ymmärsin sen arvon, mistä ei kannattaisi luopua. Ymir kannatteli terveyttäni, edisti sitä ja toi onnea elämääni.

​

Syksyyn mennessä olin hyvässä kunnossa, valmis etsimään taas töitä ja jatkamaan sitä normaalia elämää. Mutta Ymir ei voinut hyvin. Siitä tuli vaisu ja hidas. Huolestuin ja hankin sille klinikka-ajan. Siellä sen paksusuoli kuvattiin. Se oli täynnä hiekkaa. Takaisin tallille ajoin ristiriitaisin tuntemuksin kyydissä iso pönttö psylliumia, jolla alettaisiin hoitaa Ymiriä. Kuuria ei koskaan ehditty aloittaa, sillä samana iltana Ymir sai ähkyn ja suolenkiertymän. Ymiriä ei viety leikkaukseen. Aamulla olin lähtenyt viemään hevosta klinikalle odottaen että saadaan se kuntoon, illalla pidin hevoseni riimusta kiinni kun eläinlääkäri pisti sen viimeiselle matkalle. Hevosen kuolema on brutaali. Sitä ei voi kauniisti asetella maahan vaan se kaatuu siihen miten sattuu. Koska suunnitelmaa hevosen poismenon varalta minulla ei ollut, sitä piti pohtia seuraavana päivänä. Hautausta ei voitu järjestää, joten hevonen haettiin Honkajoelle. Viimeisenä työnäni jouduin kiskomaan vastakengitetyn hevosen kengät irti ruhosta. Honkajoki ei vastaanota kengällisiä hevosia. Ymir ei silloin enää ollut läsnä, siinä oli vain kuoret.

​

Nyt on vuosi kulunut Ymirin kuolemasta. Olen ostanut kesällä itselleni kengät ja käynyt aika monta kertaa syömässä ulkona. Pystyin viettämään kesää poissa kotoa useamman viikon ja nautin siitä että on aurinkoinen ja tuuleton kesäpäivä. Aloitin kävelylenkit säännöllisesti joka aamu ja kävin festareilla kuuntelemassa lempibändiäni, juhlin yön yli valvoen ystävän syntymäpäiviä. Ajattelin, että Ymirin luoma tyhjiö täyttyisi vähän nopeammin. Ei se ole sitä tehnyt. Monta kertaa viikossa tulee se tunne, että nyt jos Ymir olisi, niin nyt lähtisin tallille sen luokse. Sitten kun sitä en voi tehdä, pyörin toimettomana paikallani ja tuskastun. Masennuin. Tänä syksynä on ollut kaksi suolistoleikkausta lisää. Motivaatio toipumiseen on ollut pientä. Sain uuden kuituvalmisteen itselleni. Kun tutkin sen koostumusta tarkemmin netistä, totesin että se on psylliumia. Sitä millä Ymirinkin piti parantua. Ymir ei ehtinyt parantua. Onneksi minulla on siihen kuitenkin mahdollisuus.

​

Ymir oli paras ja luotettavin ystäväni. Sen seuraan saatoin mennä minkälaisen tunteen kourissa tahansa pelkäämättä, että se ei minua hyväksy. Ilman Ymiriä en olisi nyt se ihminen kuin olen. Ilman sitä olisi jäänyt kokematta monta hienoa ja hauskaa hetkeä. Myös moni hyvin tärkeä ihminen ei olisi ilmestynyt elämääni ilman Ymiriä. En ehkä olisi ymmärtänyt, että itsestäänkin pitää pitää huolta, että jaksaa huolehtia toisesta. Nyt tiedän, että tein sen vuoksi kaiken sen minkä pystyin, ellen enemmänkin. Olen äärimmäisen kiitollinen, että sain viettää sen kanssa seitsemän vuotta elämästäni.

​

- Maria  27.11.2016