​

Ensimmäinen kohtaaminen

​

Ruskeasuolla v. 1969 joululomakurssin alkeiskurssilaiset saivat hevosensa. Se oli valmiiksi satuloitu, mutta se piti taluttaa maneesiin. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä tästä eläimestä – tai oikeastaan oli sen verran, että olin vuoden verran istunut maneesin katsomossa seuraamassa sisareni tunteja ja tutkinut kirjallisuutta ja taipuvaisena älyllisyyteen, olin löytänyt sieltä hyviä ohjeita, kuinka ratsastus yms. sujuisi parhaiten.

Kun aloin antaa ohjeita sisarelleni, hän sanoi, että tule itse yrittämään, ei tämä ole niin helppoa.

Niin sitten aloitin ja taluttaessani valtavaa luontokappaletta kohti maneesia, ei minulla ollut mitään käsitystä yhteydestä siihen, vain kunnioitusta.

 

Mutta joku palo tähän luontokappaleeseen syntyi, sen kanssa puuhailu tuntui tärkeältä ja omalta. Nuorena olin paljon huolehtinut muun perheen ja sisarusteni asioista, omat asiat eivät olleet niin tärkeitä. Tämä tuntui omalta ja hyvänä tekosyynä oli myös yhteinen harrastus nuoremman sisareni kanssa. Hän sitten halusi, että ostaisimme oman hevosen.

​

Oman hevosen kohtaaminen

​

Irma oli tamma, se oli kasvanut maalaistalossa 9 –vuotiaaksi pihahevosena, omana kasvattina ja oli talonväelle tärkeä. Se ei halunnut heti hyväksyä meitä, se oli villi ja vauhko ja innostunut vain muista hevosista. Sen kouluttamisesta ja opiskelusta syntyisi pitkä tarina, mutta ehkä kerron vain tärkeimmät asiat mitä se meille ja minulle antoi.

​

Totesin, että Irman hyväksymisen voittaminen vie aikaa. Mitään ei voi tehdä väkisin, piti etsiä keino kertoa sille, että haluan vain hyvää ja hyvänä apuna olikin kirja Karl Otto von Fuchs: Bli vän med din häst,  jossa tämä saksalainen upseeri alkaa kouluttaa 2-vuotiasta entistä kiitolaukkahevosta. Opetus perustui laumakäyttytymiseen ja hän aloitti maastakäsin. Ratsastaessa hän antoi hevoselle pitkät ohjat ja käytti sanoja käynti, ravi , laukka jne. jotka hän oli opettanut maastakäsin työskennellessään. Tämä lähestyminen sopi hyvin meidän raisulle Irma-tammallemme, joka oli vielä kielen heittäjä. Irma opetti kärsivällisyyttä, hidasta etenemistä, hevosen tarpeiden ymmärtämistä, vauhdissa mukana pysymistä ja huolehtimista. Ja se antoi meille 4 varsaa! Varsat olivat persoonia ja jokainen aivan upea laatuaan. Tammavarsa ei jäänyt meille, kun annoimme Irman varsomaan ystäväperheelle, joka oli menettänyt kantavan tammansa.

​

Noista Irman varsoista voisi kertoa paljonkin, ne koulutettiin itse ja kouluttaminen oli paljon helpompaa kuin Irman kouluttaminen. Ne opettivat lisää huolehtimisesta ja myös omasta elämästä huolehtimisesta, itsenäisyydestä ja päättäväisyydestä, joita niiden ylläpito vaati.

 

Hevosen rooli

​

Viimeisimmän hevoseni sain kimppatammamme varsottua, varsan isä oli  oma orini.

Varsakin oli ensin kimppaomistuksessa ja halusin antaa toisillekin omistajille mahdollisuuden opetella toimimaan orivarsan kanssa.

​

Se oli komea, hiukan erikoinen ja omapäinen (näinhän niistä sanotaan…), taluttaminen ei ollut helppoa, se halusi kulkea omiin suuntiinsa, ei ihmisen perässä…Kun se oli yksi vuotias sovimme, että varsa jää minulle ja tamma kahdelle muulle omistajalle. Jouduttuaan eroon emästään muutamaa kuukautta aiemmin, se oli hermostunut ja alkanut juosta ympyrää tallissa ja sai ähkyn… Varsa ruunattiin yksi vuotiaana kiertyneen kiveksen takia.

​

Varsa meni pariksi vuodeksi maalle kasvamaan ja koska minulla oli sillä hetkellä useampia hevosia, olin ajatellut luopua siitä. Sillä oli hieno paikka Keski-Suomessa toisten orivarsojen seuralaisena metsälaitumilla. Kun menin sinne katsomaan, seisoin aidan takana ja se laukkasi porukan kanssa metsästä, mutta erkani laumasta ja tuli heti luokseni. Jo silloin se alkoi viestiä sanattomasti, se oli minun, en voinut luopua siitä.

​

Vielä silloin ajattelin hevosen tarvitsevan jonkinlaisen työuran, ratsuna tai ajo-hevosena. Se opetettiinkin ajoon tuolla hoitopaikassa, mutta oli arka ja säikky ja juoksi vähän epätasaisesti.

Ville, siis hevosen nimi oli Ville, tuli kotiin syksyllä, kun se oli täyttänyt 3-vuotta ja kävinkin sen selässä jo silloin ja se oli ihan ok. Keväällä sitten pikkuhiljaa aloiteltiin ratsastusta ja hänpä osoittautui aika erikoiseksi opetettavaksi. Taluttaessa oli alkanut ovelasti karkailemaan riuhtaisemalla itsensä eri suuntaan ja ratsastaessa päästi hyvin selkään, mutta ei halunnut liikkua kovinkaan reippaasti. Tähän asti hevoseni olivat olleet enemmänkin meneviä kuin hitaita ja totesin, että hidasta hevosta on paljon vaikeampaa kouluttaa…

​

Sitten alkoi löytyä kaikkea uutta hevosmaailmasta, internet toi ajatukset nopeasti Suomeenkin maailmalta. Alettiin ymmärtää, että hevonen on ajatteleva tunteva olento ja sen kanssa on kommunikoitava niin, että se ymmärtää. Perinteinen ratsastus oli ollut teknisempää, miten avuilla saadaan hevonen tekemään kaikenlaista.

​

Aluksi näitä lh-systeemejäkin käyttäessä halusi nopeasti saada tuloksia ja hevosen ”ymmärtämään”, mutta sekin johti välillä liikayrittämiseen. Leslie Desmondin kurssilla löysimme leikkimielisempää lähestymistapaa ja se oli Villestä hauskaa. Johdatin hänet pitkässä narussa töyräälle ja sitten lähdin juoksemaan toiseen suuntaan ja Ville hyppäsi alas isolla loikalla perääni, mutta kun pysähdyin sekin pysähtyi kuin seinään taakseni. Rajat olivat aika selvät.

 

Mutta ehkä tässäkään en vielä tiedostanut itseäni ja tekemisiäni tarpeeksi, vaikka tämä isokokoinen herkkäpintainen hevonen olikin opettanut, että hänen läheisyydessään oli syytä olla rauhassa, muuten se peilasi kaikenlaiset levottomuudet heti ja todella nopeasti.

 

Pikkuhiljaa löytyi uusia asioita oman itsensä tiedostamisessa, kehon ja tunnekehon ja energian vaikutuksesta. Huomasin yhtäkkiä kuinka liikkuminen hevosen lähellä vaikutti sen liikkumiseen ja voi löytää hyvin hienovaraista yhteistä liikekieltä. Ja opin huomaamaan kuinka äärettömän tarkka hevonen oli minun liikkeilleni ja jopa energialle, jota voin käyttää kaukaakin lähes liikkumatta. Avautui ihan uusi maailma.

​

Ja kiitollisena voin todeta, että johdattajina oli myös hyviä opettajia, suomalainen Tuire Kaimio, jonka kanssa oli ilo tehdä yhteistyötä omalla tallillakin ja hollantilainen Piet Nibbelink ja kaikki kurssikaverit Pietin deepening-kursseilla. Näistähän Noora Ehnqvist on noussut myöhemmin tunnetuksi opettajaksi ympäri maailmaa.

​

Hevonen oli tärkein opettajani.

​

Lopulta minä en ollut enää vaatimassa tai pyytämässä hevoselta mitään vaan se voi kääntyä ihan toisinpäin, hevonen pyysi minulta jotain, se halusi ”puhua” kanssani ja olla kanssani. Viimeisinä vuosina menimme metsään ja Ville sai olla vapaana. Vaikka se voi olla kaukanakin, meillä oli silti yhteys. Tunsin sen halut ja toiveet, se halusi syödä metsästä erilaisia yrttejä, kulkea omia polkujaan ja ”laskea mäkeä” pienessä jyrkässä mäessä, jonka se aina valitsi reitilleen. Haluamme usein hallita hevosta erilaisilla välineillä ja rajoittamalla sen liikkumista. Pelkäämme sen katoavan maisemista, jos se on irti, mutta kun keskinäinen luottamus kasvaa, niin kuljemme hevosen kanssa samalla tavalla yhdessä kuin esim. tamma ja varsa tai hyvät hevoskaverukset. Eiväthän nekään tarvitse mitään fyysistä sidettä välilleen, varsinkin tamman ja varsan kohdalla tuntuu, että tamma kertoo hyvin hienovaraisesti omalla energiallaan, minne ollaan menossa ja antaa varsalle vapauden olla vähän kauempanakin välillä, kun se kasvaa.

​

Lopulta sain kokea jotain hyvin kaunista yhteyttä toisen luontokappaleen kanssa ja voin ymmärtää sen pyyteettömän rakkauden ja läsnäolon, joka on suurin lahja, jonka hevoset voivat meille antaa.

​

- Viola