Astman takia en ole voinut ottaa ikuista haavettani koiraa, joten hevosesta tuli tavallaan koiran sijainen.  Olin harrastanut ratsastusta vasta nelisen vuotta, kun hankin 18-vuotiaan issikan itselleni opetusmestariksi. Päätin jo heti alussa, että hevonen saa olla juuri sellainen kuin luonteeltaan on ja opettaa minulle osaamattomalle, mitä on olla ja minkälainen on hevonen. Olin myös sitä mieltä, etten survoisi hevostani johonkin tiettyyn muottiin, koska se sattuu olemaan hevonen. En pidä siitä, että joskus ihmiset kategorioivat toisiaan tiettyihin lokeroihin vain sen takia, että joku on nainen tai mies, sairas tai terve, pitkä tai pätkä, tämän ikäinen tai vaikkapa rillipää, joten pyrin välttämään tuollaista ajattelutapaa ihmisten ja eläinten kohdalla. Olen tällainen kuin olen, teen parhaani ja oletan muiden tekevän samoin lajista riippumatta.

​

Samat oikeudet kuuluu siis hevosellekin.  Jos heppaherraa ottaa päähän, sen saa näyttää ihan ilman pelkoa rangaistuksesta. Eri mieltä saa olla, kunhan keskusteluyhteys on kumpaankin suuntaan auki. Kannustan hevostani (ja muita ystäviäni) itseilmaisuun, kaikilla on ilmaisua vaativia tunteita ja minusta tietää tasan tarkkaan millä päällä olen. Saa ehdottaa uusia juttuja tai muuttaa mielensä, turvallisuuden vuoksi minulla kuitenkin on vastuu ja viimeinen sana.

 

Jossain vaiheessa huomasin kanssahevostelijoiden hieman kummastelevan ja ehkä naureskelevan meidän touhuja. Oikeastaan meillä on paljon sellaisia pikkuasioita, joita en edes ajattele kummallisina tai uusina. Taluttaessani hevosta puoliksi umpeen kasvaneella metsätiellä tuli vastaan puro, johon oli kulkua helpottamaan laitettu puolitettu tukki. Testasin jalalla polkemalla, että kestääkö tai keikkaako tukki, ja kun totesin ettei keikkaa eikä ole liukas, kävelimme molemmat peräkanaa 25cm leveän tukin päältä ojan toiselle puolelle. Vasta jälkeenpäin kuulin kummastelua, että miten se hevonen meni niin kapeata tukkia pitkin toiselle puolelle.  Eipä tullut mieleen kyseenalaistaa hevosen osaamista, se teki parhaansa kun annoin siihen mahdollisuuden.

Ehkä tässä ajatuksena on myös se, ettei minulla ollut kokemusta hevosista kuin muutamalta vuodelta enkä tiennyt mitä hevosten kanssa perinteisesti voi ”tehdä” tai ”ei tehdä”. Aloitin ratsastuksen kuitenkin vasta 38-vuotiaana issikkamaastoissa, ensimmäinen vuosi meni kyytiläisenä noin kerran kuussa, seuraavana vuonna hieman useammin, kolmantena jo melkein joka viikko ja neljäntenä vuonna tuli mieleen hevosen ostettuani käydä se ratsastuksen alkeiskurssikin. Oma mielikuvitus rajoittaa toimintaa useimmiten enemmän kuin hevosen kapasiteetti.

 

Ratsastus ei sinänsä ole minulle tärkeää, mukavaahan se on, muttei se ykkösjuttu. Nautin suunnattomasti siitä, että hevonen näyttää mitä se osaa ja haluaa käyttää aivojaan oppiakseen lisää. Haluan päästä tutustumaan hevoseni aivoituksiin samalla lailla kuin puolisoni tai (ihmis-) ystävieni ajatuksiin. Ensimmäinen mitä ihan tarkoituksella opetin, oli kantarelli. Lampaankääpä tuli vahingossa, mutta nyt me osaamme jo neljä sientä. Mustikkaan tuon pojan kanssa on melkein mahdotonta mennä, koska se on sitä mieltä, että kaikki poimitut mustikat kuuluu hänelle tai ainakin niitä jaetaan kristillisesti tasan kaikille. Ja varsinkin hänelle.

 

Nautin myös siitä, kun hevonen pyytää juoksemaan kanssaan. Leikki on tärkeää meille molemmille, joten välillä suuntaamme laitumen puolelle pinkomaan pukkilaukkaa, viskelemään päätä ja olemaan totaalisen riekku-pettereitä. Jahtaamme toisiamme, leikimme hippaa ja nauran katketakseni vanhaherran intoutuessa pierupukkilaukalle. Teemme paljon riimuretkiä, jolloin hevonen pyytää juoksemaan joko koskettamalla minua käteen tai ottamalla muutaman raviaskeleen kunnes pääsee minusta ohi ja katsoo sitten iloisesti pää kääntyneenä, että noh, oliskos juoksun paikka. Kerran päätin juosta niin kovaa kuin vain pääsin, ja voi hyvänen aika sitä hevosen ilmettä sen ravatessa vierelläni! Sen hyväksyvä, riemukas ja kannustava katse kantaa minua elämässä pitkälle, se on kultaakin arvokkaampaa minulle ja haluan kokea sen aina uudestaan! Pelkkä ajatus siitä katseesta saa minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi, aivan sama mitä minulla on päällä tai haisenko valkosipulilta tai onko naama kirkuvan punainen juoksemisesta, niin tämä hevonen katsoo suoraan syvälle sieluun ja näkee sen, mitä oikeasti olen ja hyväksyy minut sellaisenaan.

 

Se tosin ei ole aina kiva juttu, kun hevonen tietää minusta kaiken. Tässä on katsottu monta kertaa peiliin ja opittu nöyryyttä, kun olen tajunnut oman vajavaisuuteni. Tietyissä asioissa minulla on varsin lyhyt pinna eikä tuota järjestelmällisyyttäkään näköjään liikaa ole. Pitäisi olla selkeät säännöt kuten muuallakin elämässä, eli jos asia on eilen ollut näin, niin se on sitä tänään ja huomenna myös. Tämä ei ihan aina toteudu ja hevonen käyttää tilaisuudet hyväksi ja huijaa minua reippaasti. Tosin silloin kun otan komennon, sen myös helposti saan.

 

Yksi parhaista asioista on ollut myöskin se, kun olen huomannut muidenkin pikkuhiljaa haluavan oikeasti tutustua hevoseen persoonana, yksilönä ja hevosena. Se ei olekaan enää pelkästään urheiluväline, vaan sillä on tunteet ja mielipiteet siinä missä muillakin elollisilla. Hevonen vastaa hyvään kohteluun luottamuksella, jolloin itselläkin on paremmat mahdollisuudet edistyä hevosen kanssa. Kun sen luottamuksen saa, on hyvin vaikea enää sulkea silmiään huonolta tai väärältä kohtelulta ja pakostakin alkaa etsiä parempia keinoja saadakseen hevosensa niin onnelliseksi kuin sen hetkisissä oloissa on mahdollista saada.

 

Minulle talli ympäristöineen on hevosen ja lauman koti, missä olen vieraana ja pyrin aina kohteliaasti juttelemalla ilmoittamaan tulostani hevosten tontille. Jään useimmiten pienen matkan päähän ja kun hevoseni on valmis, se tulee yhtä kohteliaasti viimeiset metrit vastaan vaihtamaan kuulumisia. Kunnioitus ja luottamus puolin ja toisin ovat mielestäni tärkeimmät asiat hevosen kanssa, niillä pääsee pitkälle.

Hevoseni kanssa olen kokenut kaikki tunneskaalan fiilikset täysin läpi. Silkasta raivosta suorastaan taivaallisen euforiseen tilaan, välillä olen ollut ns. tilaamassa Atrian rekkaa ja seuraavassa hetkessä minulla on maailman paras hepsu ja silmät on tähtinä hymyn ulottuessa korviin asti. Eipä sillä, samat tunteet ne on hevosellakin, se on muutaman kerran raivonnut minulle polkemalla jalkaa ja puhisemalla ja kieltäytymällä menemästä oikealle kun hän pahus soikoon haluaa vasemmalle. Ja heti kun ensilumet tulevat, riekku-petteri nostaa päätään ja heppaherra haluaa sätkiä ja potkia joka jalalla ja vetää myös minut mukaansa riekkumaan massiivisella elämänilollaan. Kaikkea on siis koettu, paitsi tylsää päivää!

​

Anka