Ratsastuspelko. Mitä se on, kuka sen määrittelee? Oululainen perinteisesti pelekää polliisia, oli se sitten vaikka kummisetä ja sukulainen.

 

Putosin hevosen selästä, loukkaannuin, pelkäsin ratsastusta kuin ruttoa. Kun hevonen pysähtyi, ajattelin että se kohta räjähtää ja sinkoaa ilmaan ja putoan jälleen. Se mihinkään singonnut, ei vaan pystynyt liikkumaan kun ratsastaja oli niin jännittynyt. Putosin toisen ja kolmannen kerran. Nyt en ole joihinkin vuosiin pudonnut vaikka hevonen on lähtenyt omille teilleen. Semmoinen, että hevonen kesken laukkaympyrän päättääkin tehdä U-käännöksen, ei tunnu ihan hirveen kivalta tai, että kesken laukkasuoran maastossa päättääkin yhtäkkiä kurvata vasemmalle, kun siinä sattuu olemaan tienhaara. No, pysyin seläsä.

 

Aika monta vuotta kuitenkin kului, että uskalsin laukata avoimin mielin, eli niin ettei ollut tikku takapuolessa tai en alkanut varmistelemaan jo laukan nostossa. Mikä ihana fiilis, kun odottaa laukkakäskyä ja se on ihan rutiinia. Eikä tarvi ajatella että ööh, mikä oli se laukkapohje.. APUVA.. miten mun käit piti olla tai no ny se lähti, saisko vauhtia hiljennettyä.

 

Joskus ajattelin etten tykkää vauhdista, mutta onpa se vaan kiva mennä reining ympyröitä hevosella joka menee eikä meinaa! Ei mulla sitä vauhtia vastaan ole, kunhan mä olen se joka vauhdin määrää.

 

Pitkä tie on kuljettu, enää ei pelota hevonen, ei vauhti. Siitä olen iloinen. Mutta aika monta tuntia piti ratsastaa, että tähän päästiin. Yksikään tunti ei ollut turha!

 

Eläköön hevonen.

​

- Tuija