Feykir
Sen piti olla ihan tavallinen sunnuntaiaamu. Tavallinen? Mikä muuten on tavallinen? Niin monta kertaa elämässämme toistunut asia, että siitä on tullut itsestäänselvyys. Kokemus, jonka aivomme ja kaappaava ja sovittavat lokeroon, jossa on jo valmiiksi monta samanlaista aamua. Onnellista, tavallista. Meille muka kuuluvaa. Laitoin kahvit valumaan, kaadoin sen kahteen mukiin. Puin tallivaatteet päälleni ja kysyin
mieheltäni, lähdetkö mukaan aamutallille. Matkalla mietin jo mielessäni tuttuja rutiineja. Ensin vedet ulos ja heinät, sitten hevoset tarhaan. Ensin suuri, sitten keskimmäinen ja viimeiseksi pienin. Tallin siivous, uudet turpeet karsinoihin, kanit juoksentelemaan hevosten karsinoihin. Ja koska tänään oli hieno ja aurinkoinen aamu jäisimme hetkeksi tarhan aidallenotkumaan ja katselemaan hevosten ruokailua. Siihen ne tulisivat aidalle aina välillä, hakemaan muutaman porkkanapalan ja rapsutuksen.
Avatessani tallin oven tunsin vahvan raudanhajun, paksun lämpimän ilman. Taistelun hajun. Keskimmäisen karsinan paksu puuseinä oli säpäleinä, puolimetriä vahva tiilirappaus murskana. Lasia oli säpäleinä joka paikassa.Hevonen makasi karsinassa kyljellään raskaasti huohottaen, sen paksu talviturkki oli läpimärkä. Pää oli jäänyt juottorenkaan väliin jumiin. Se katsoi minua pohjattomilla silmillään. Auta.
Nouse ylös Feykir, nouse. Yhtäaikaa toinen puoli aivoistani syötti tietoja, rationaalisia lauseita. Ylös. minun on saatava tämä ylös. Ei näy ulkoisia haavoja, miten voi olla, onko tämä edes mahdollista? Hevonen on saatava ulos. Se tuli perässäni muutaman askeleen, tipahti polvilleen ja nousi ylös. Tarhaan oli 20 metriä ja koko matkan kävin kauppaa Jumalan kanssa. Kaikki mitä omistan, mutta ei tätä, eihän. Rakkain kaikista, meidän keskipiste. Ota joku muu. Anna minun pitää tämä.
Tummanruskeat silmät olivat sameat. Mitä tekivät suuri ja pieni? Olivat hiirenhiljaa, tyyninä karsinoissaan. Kantoivat sinua.Kipua ei ole. Kuolemaa ei ole. Kamppailu on, mutta se on sinun kamppailusi. Me tunnistamme sen, mutta me emme sääli sinua. Koska sääli veisi meiltä voiman pois, ja meillä on sille vielä käyttöä.Muutaman sekunnin ajan ajattelin, että selviämme tästä, kun kuitenkin sain sinut ulos. Tarhan portilla romahdit, jäit kyljelleen. Ylös, pari metriä kompuroiden ja taas maahan. Eläinlääkäri lupasi tulla nopeasti, yksi koira kesken ja mitä menee nyt 30 kilometrin ajoon. Täällä näyttää tosi huonolta, kuiskasin vielä viimeksi puhelimeen. Tosi huonolta.
Puolen tunnin ikuisuus. Makasit kyljelläsi isojen vanhojenvuorimäntyjen keskellä. Pääsi oli sylissäni. Valo tuntui kirkkaan valkoiselta, ohuelta. Eläinlääkäri tuli nopeasti. Ilmeestä näin minkä jo tiesin. Suolenkiertymä. Ei mitään tehtävissä. Koitetaan helpottaa kipua edes hieman, sitten lopetuspiikki. Suonta ei löydy. Hevonen makaa kyljellään, katsoo lävitseni. Olen tosi pahoillani, mutta en vaan saa tätä piikkiä perille; eläinlääkärin kädet tärisevät, hän puree huultaan. Minulla ei ole muuta keinoa tähän.
Isoveljeni ja minä istumme keittiön pöydän äärellä vastakkain. Kiistelemme, tai oikeammin minä saarnaan ja hän kuuntelee. Metsänhoitaja ja metsästäjä. Tajuatko kuinka väärin on,raivoan , että metsästät. Mikset ammu tauluja, tarkkuutta,intän. Olet murhaaja. Älähän nyt. Aina meidän suvussa on yksi metsästäjä, yksi pasifisti, yksi juoppo ja yksi taivaalle tuijottaja. Joka sukupolvessa. Mihin vertailisimme itseämme, omia valintojamme. Sanat tulevat rauhallisesti, kahvikuppi kalahtaa lautaselle. Me ollaan sisko kuule kaikki tasavertaisia, mutta me ei olla sitä samanaikaisesti.
Puhelin hälyyttää pitkään. Sitten kuulen veljeni äänen, taustalla kuluu lasten ääniä, iloista hälinää. Tuletteko
synttäreille? Nielaisen ja hän ymmärtää. Tuletko, kysyn. Ota pistooli. Hetken päästä hän on paikalla, tarttuu hartioihini. Vaihtaa eläinlääkärin kanssa muutaman sanan. Ase, vaimennin. Tarkat, varmat otteet. Sanoo ettei halua minun näkevän.
Hyvästelen Satukavion ja käännyn selin, nostan katseeni taivaalle.
Annamaija