​

Minä kaipaan sinua. Kaipaan niin, että sattuu. Sinulla on nyt hyvä olla, ei ole kipuja. Se tieto auttaa minua jaksamaan tuskani kanssa. Vaikka siitä on jo kaksi vuotta, yhä edelleen tunnen läsnäolosi tuulen huminassa. Sillä kun sinä lähdit, tuulenpuuska pyyhkäisi ylitseni ja heilutti puita. Tiesin, että olet kanssani vaikken voi sinua enää nähdä. 

 

Kun tulit elämääni, yhdeksän vuotta sitten, en olisi ikinä uskonut miten paljon tulemme kokemaan yhdessä. Kaikki se tavoitteellisuus, kehittymisen halu, itsekkyys. Kaiken sen sinä tulit muuttamaan. Olit täällä tehdäksesi minusta paremman ihmisen. Onnistuitkin siinä, vaikka aluksi laitoin kovasti vastaan. Ennen olin sitä mieltä, että suorittaminen ja tulokset tekevät ihmisestä paremman. Sinun avullasi pääsin pois tästä loputtomasta suosta. Rikoit minut palasiksi, mursit vanhat käsitykseni ja muokkasit ne uudelleen entistä ehommaksi. Teit minusta minut. 

 

Sinä opetit minulle, että aina on pehmeämpikin tapa. Aloin kuuntelemaan sinua, halusin tietää mitä sinulla oli sanottavana. Ja se kannatti. Sulkeutunut hevonen alkoi aukeamaan, puhkeamaan kukkaan. Meistä tuli ystäviä. Pystyin kanssasi mihin vaan. Kun ymmärsin millaisen ystävän olen saanut, lupasin että meitä ei erota mikään. Halusin olla rinnallasi loppuun saakka. Ja olinkin. 

 

Sinun aikasi tuli aivan liian nuorena. En pystynyt katsomaan kipujasi läpi sormien. Oli aika tehdä elämäni vaikein päätös, hevosenomistajuuden loppukoe. Oli aika päästää sinut pois. Aika sanoa hyvästit. Sillä hetkellä kun sanoin sinulle, että enää ei tarvitse jaksaa, sydämeni hajosi palasiksi. Haluaisin niin kovasti koskettaa vielä kerran turpaasi, halata vahvaa kaulaasi ja kertoa kuinka tärkeä olet minulle. Olen varma, että me näemme vielä. Sitten meitä ei erota enää mikään. 

 

 

Anniina

​