Olen kärsinyt viime aikoina suuresta stressistä ja ahdistuksesta. Elämä on heitellyt kuin vuoristorata enkä ole saanut siitä minkäänlaista otetta. Tilanne on ollut todella paha, pahimmillaan en meinannut uskaltaa astua ulos huoneeni ovesta. Ja minä pelkään. Ihan kaikkea. Sosiaalisia tilainteita, ihmisiä, harrastuksia, riittämättömyyttäni, jopa omaa itseäni. Monet kerrat minun on petetty, luottamukseni, ystävyyteni, rakkauteni. Näin jälkikäteen ajatellen on miltei käsittämätöntä, miten kokonainen ihminen minä tästä huolimatta olen. Miten vähän olen rikki, hajalla... Ja siitä minun täytyy antaa kunnia täysin hevosille.

 

Moni varmaan on kanssani samaa mieltä, että hevoset ovat maailman parhaita terapeutteja. Ihmiset saattavat loukata, puukottaa selkään, arvostella ja hylätä. Hevoset eivät tee sellaista. Miten ihanalta tuntuukaan, kun muiden ihmisten hylkäämä, rikkinäinen nuori nainen kävelee tallille, ja sisään tarhaan, ja kun se kaikkein rakkain tulee sieltä vastaan jo portille vain tervehtiäkseen. Ja miten se tuokaan silmiin kyyneleet, kun hevonen ei jätä, se seisoo vieressä vankkana ja varmana ja antaa minun halata ja upottaa kasvot sen valtavaan harjaan. Eikä kenenkään tarvitse nähdä, kun minä itken. Vain hevonen tietää, eikä se juokse kyyneliä karkuun, niinkuin monet ihmiset. Itkuni itkettyäni se katsoo minua suurilla lempeillä silmillään, äänettömästi se minua lohduttaa niin kuitenkin monin sanoin. Tarhassa kävellessäni se seuraa minua, joskus välimatkan päästä, joskus ihan perässä. Mutta se on aina katsomassa, ja jos minun polveni tuntuvat pettävän alta, se on heti vieressäni, kuin sanoen; "ei se haittaa, älä huoli. Minä olen tässä, aivan sinua varten. Älä pelkää, minä en jätä sinua." Ja kun teemme töitä kentällä, ei se usko mitä minä sanon. Se näkee mitä minä tunnen.

 

Rakkaimman kanssa on mahdotonta tehdä mitään, mitä en itse halua. Jos käsken sitä antamaan tilaa, mutta sydämeni huutaa sitä tulemaan luokseni, ei se hievahdakaan vaikka mitä tekisi. Ja sitten se katsoo minua ja sanoo; minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Ole kiltti äläkä pyydä minulta mitään, mikä ei tunnu oikealta. Minä en halua kapinoida pyyntöäsi vastaan, mutta en voi myöskään jättää sinua nyt, sehän vain murtaisi sinun sydäntäsi. Ja taas minä opin hevoselta, mitä todellinen välittäminen on.

 

Hevonen ei jätä, jos minä en sitä kestä. Näin olen oppinut paljon yhdeltä ainoalta hevoselta. Miten rakkaus ja välittäminen on kuin kallio, joka kestää meren myrskyt ja tyynet hievahtamatta, pysyen siinä, aivan kuten tuo hevonenkin. Ja minä parannun. Pikkuhiljaa, mutta kuitenkin.

​

- Issikka