HEVOSEN

Aloitan ensimmäisestä lapsuusmuistostani. Oli talvi, olin 4 tai 5 vuotias. Muistan itkeneeni paljon lapsena,
niin myös sinä päivänä. En muista miksi itkin, mutta itku oli jotain, jolle en voinut mitään. Minut laitettiin
puolialastomana parvekkeelle pakkaseen. Olin siellä aika kauan ja jotenkin lamaannuin ja itku loppui,
mutta olin peloissani. Pelkäsin lapsena melkein koko ajan: maailman loppua, sotia, sairauksia, uusia
tilanteita, vieraita ihmisiä, mutta ennen kaikkea pelkäsin kipua. Eläimiä en pelännyt, rakastin kaikkia
eläimiä. Olin aina tosi varovainen ja arka, ettei vaan mitään sattuisi. Se ahdisti, kun pikkusisko uskalsi tehdä
mitä vain ja minä en.

7 vuotiaana alkoi elämäni helvetti ja sitä kesti noin 15 vuotta. Vanhempi siskoni rupesi kiusaamaan ja
ahdistelemaan minua järjestelmällisesti. Vanhempamme tekivät pitkää päivää töissä, joten minä ja
pikkusiskoni olimme isosiskon “hoidettavina”. Pikkusiskoon ei mikään piikittely tai ärsyttäminen tehonnut.
Mutta minut sai helposti itkemään ja isosisko oli mestari keksimään keinoja siihen. Jälkeenpäin ajatellen se
oli henkistä väkivaltaa ja siskoni sai siitä jonkinlaista sadistista tyydytystä, hän nauroi aina, kun sai minut
itkemään.

Samana syksynä aloitin ratsastuksen. Se oli parasta mitä minulle oli siihen mennessä tapahtunut. Meni pari
vuotta ja sitten sain oman hoitohevosen ratsastuskoulusta. Ares oli täysveriarabi, valkoinen, kaunis ja
äärettömän kiltti. Tunsin jotain selittämätöntä yhteyttä tähän hevoseen. Meidät oli tarkoitettu yhteen.
Sitten Ares sairastui, eikä sitä voinut käyttää enää tunneilla. Nyt jälkeenpäin ajatellen se olisi voitu helposti
hoitaa kuntoon. Sillä oli turvotusta vuohisessa, ei sen kummempaa, se ei edes ontunut. Areksen liikutus ja
hoito jäi kokonaan minun hommaksi. Se oli kuin oma hevonen, sitä se todellakin oli. Muistan kun
eläinlääkäri oli määrännyt sen karsinalepoon, mikä ei todellakaan sopinut Arekselle. Pari päivää meni
jotenkuten, mutta sitten se rupesi riehumaan karsinassa ja oli ihan raivona. Tulin sitten eräänä päivänä
tallille kun Ares riehui. Mutta kun se kuuli askeleeni se rauhoittui kun taikasauvan iskusta. Menin sen
karsinaan, halasin sitä ja itkin, minusta tuntui, että Areskin itki. Lupasin sille, etten koskaan jätä sitä yksin.

Sitten heinäkuussa lähdin ratsastusleirille. Oli tosi mukavaa, sain paljon kavereita. Palattuani leiriltä lähdin
heti tallille Areksen luokse. Minulle kerrottiin, että se oli samana aamuna viety teurastamoon. Oli unikeon
päivä vuonna 1988. Olin 12 vuotias. Menin ihan lukkoon, en tuntenut mitään, en yhtään mitään,
istuin kentän laidalla, enkä tiennyt yhtään mitä pitäisi tehdä. Kukaan ei tullut luokseni, jäin totaalisen yksin.
Lähin siitä sitten polkupyörällä kotiin, matkaa oli 12 kilometriä. Siinä matkan aikana tuli itku, viha ja
ahdistus ja ajatus, että tätä minä en kestä, ajattelin omaa kuolemaa.

 

Kotiin päästyäni kerroin, että Ares oli viety teurastamoon, itkin ihan mahdottomasti, pelkäsin sitä itkua itsessäni, olin kauhun vallassa. Mitä sanoi äitini? “No sehän oli vain yksi kaakki”. Olin tyrmistynyt, vanhempani kyllä tiesivät, että se oli rakkain eläin minulle, mutta he eivät ymmärtäneet yhtään mitään siitä, he eivät osanneet olla
empaattisia, tiedän sen nyt, mutta en silloin ymmärtänyt. Aloin vihaamaan omaa äitiäni.

Tämän kivun ja ahdistuksen huomasi vaarini, joka oli omana aikanaan jonkinlainen hevoskuiskaaja. Hän
rupesi käymään kanssani silloin tällöin tallilla. Hän sanoi minulle, että hevoset ovat työkavereita, niiden
kanssa on oltava sovussa. Aika hyvin sanottu. Kerran ratsastustunnin jälkeen pääsin todistamaan vaarini ja
erään tuntihevosen maagista hetkeä. Vaari oli luvatta mennyt kyseisen hevosen karsinaan ja silitti sen
kaulaa hitaasti ja hellästi. Hevonen vaipui kuin transsiin, vaarilla oli silmät kiinni. Karsinan luokse kerääntyi
tallin väkeä katsomaan, että mitä se ukkeli siellä tekee. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki olivat hiljaa, se oli
uskomaton tapaus siihen aikaan. Kun mitään ei tapahtunut, porukka hajaantui ja lopulta vaarini sanoi, että
hän on nyt valmis.

Vähän tämän jälkeen vaarini sairastui ja muutaman kuukauden päästä poistui henkimaailmaan. Olin taas
yksin. Ikävöin vaaria ja ajattelin, että meidän olisi pitänyt puhua hevosista enemmän.

​

Sain uuden hoitohevosen. Se oli kiva nuori tamma. Mutta minä en jaksanut. Olin Areksen kuoleman jälkeen
vain todella väsynyt, en jaksanut enää mitään. En vieläkään muista paljoa vuosista 1988-1990. Lopetin
ratsastuksen muutamaksi vuodeksi. Minulla ei ollut vuosiin läheistä hevosta. Ajattelin paljon Aresta ja
minun oli ikävä sitä. Ikävä tuntui kehossani puristavana tunteena keuhkojen ja sydämen alueella. Tiesin,
etten ollut toipunut Areksen ja vaarin poismenoista.

Ratsastuskoulu, jossa kävin oli ainoa ratsastuskoulu sillä seudulla siihen aikaan. Ratsastuksen opettaja on vähäpuheinen, mutta ehdottoman reilu hevosia sekä ihmisiä kohtaan. Hän ei hyväksynyt tallilla minkäänlaista kiusaamista. Joten siellä olin turvassa. Siihen aikaan tallilla oli jäykkä hierarkia ja sisäpiiriin ei kuka tahansa päässyt. Minut kuitenkin huomattiin, koska olin kiltti ja ahkera ja autoin aina kun joku tarvitsi apua. 11 vuotiaana osallistuin ensimmäisiin estekisoihin tallin laiskimmalla hevosella. Maneesi näytti ahtaalta kaikkine esteineen. En ehtinyt jännittää radalle menoa. Onnistuin saamaan hevoseen vauhtia. (se ei tunneilla välttämättä nostanut ollenkaan laukkaa) Olimme sijalla 2 ennen uusintaa. Silloin iski jännitys, tärisin satulassa, unohdin radan. Mutta ilmeisesti kuitenkin suoritukseni oli tehnyt vaikutuksen opettajaan. Hän alkoi huomioida minua enemmän tunneilla.

 

12-vuotiaana olin ensimmäinen lapsiratsastaja kuka sai hevosen peräänantoon. Minua kehuttiin kaikkien
kuulleen. Se oli mahtavaa. Sitten pääsinkin sisäpiiriin. Sain luottamustehtäviä, kuten iltaruokien jaon.
Tallilla minua arvostettiin ja sen ansiosta jaksoin pysytellä pinnalla.

Sitten kuitenkin sairastuin vaikeaan masennukseen, yritin itsemurhaa. Masennuksen lisäksi minulla
todettiin olevan myös paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö. Jouduin psykiatriselle osastolle. Se oli oikeastaan
hyvä juttu. Siskoni ei päässyt sinne kiusaamaan ja sain olla erossa myös äidistäni.

Kului vuosia, aloitin taas ratsastuksen. Haaveilin omasta hevosesta. Mutta pinnan alla oli voimakkaasti
läsnä suru ja ikävä. Tein paljon töitä, pitkää päivää sähköasentajana, lopulta nokkamiehenä ja työhön perehdyttäjänä. Minulla oli hyvä palkka, mutta omalle hevoselle ei ollut silloin aikaa. Jatkoin kuitenkin ratsastusta ja luulin osaavani jotain.

 

Parikymppisenä alkoi krooninen kipu. Ensin jaloissa ja sitten selässä ja olkanivelissä. Minulla
todettiin nivelrikko oikeassa olkanivelessä. Jatkoin töitä särkylääkkeen voimin, mutta pinna alkoi palamaan
ihan pikkuasioista. Olen aina ollut perfektionisti ja en kestänyt epäonnistumisia. Kipu ja kiire töissä johtivat
loppuun palamisen. Olin silloin 23-vuotias.

Seuraava rakas hevonen saapui elämääni silloisen miesystävän kautta. Hänen sedällään oli kolme
suomenhevosta ja aloin hoitamaan niitä. Kaikkein rakkain hevonen oli niistä Valtriina. Ajattelin, että minun
on saatava se omakseni ja minulla olisi nyt aikaa ja rahaa siihen. No jatkoin niiden hevosten hoitamista ja
tutustuin setään. Hänestä tuli minulle vara-vaari. Juttelimme hevosista ja elämästä, olin onnellinen kun
minulla oli kunnia saada tutustua pitkän linjan hevosmieheen ja hänen hevosiinsa. Meni vuosi ja sitten setä
sai aortan repeämän ja oli vähällä kuolla. Sinä kesänä asuin hänen maatilallaan ja hoidin hänen koiransa ja
hevosensa.

Loppukesällä sedän oli tarkoitus kotiutua sairaalasta, mutta lääkäri oli sanonut, että kotiin et pääse, jos et
hankkiudu niistä hevosista eroon. Ja tottahan se oli, ei hän olisi niitä enää pystynyt hoitamaan. Silloin sitten
kysyin, että myisikö hän minulle Valtriinan. Hän vastasi EI ! Olin suunniltani ja purskahdin itkuun. Sitten
tämä setä naurahti, taputti minua olalle ja sanoi, että minä ANNAN sinulle Valtriinan ja saat ottaa tarvikkeita
niin paljon kuin haluat. Voi sitä onnen päivää ja kiitollisuutta. Tästä on nyt kulunut 20 vuotta. Viime kesään
saakka pidin yhteyttä setään, mutta syksyllä sain kuulla hänen menehtyneen.

Valtriinan kanssa meillä oli hyvä ja luottamuksellinen suhde. Se oli sellainen pomminvarma kunnon
työhevonen, viisas ja kaunis. 2003 Valtriinalle syntyi hänen toinen varsansa ja minun ensimmäinen oma
kasvatti. He asuivat erään ravivalmentajan ja hevoskasvattajan tallissa. Tältä mieheltä olen oppinut tosi
tärkeän jutun. Hän sanoi, että jos et voi hymyillä hevosen kanssa, niin ei sitten pidä mennä hevosen luokse.
Hän toteutti tätä periaatettaan aina. Hän hymyili aina hevosille ja hyräili jotain tai jutteli niille niitä näitä.

Hänestä välittyi rauha ja tyyneys myös tallin ihmisiin. Ymmärrän vasta nyt TODELLA mitä hän tarkoitti.
No, varsa syntyi etuajassa ja sen sydän ei lyönyt, eikä se hengittänyt. Onneksi tallin pitäjä oli huomannut,
että varsominen alkaa nyt ja että apua tarvitaan. Minä en ehtinyt varsomiseen, se tapahtui niin äkkiä.
Valmentaja ja hänen vaimonsa elvyttivät varsan ja se jäi henkiin. Itse ehdin tallille kun varsa ei vielä ollut
noussut jaloilleen. Minulle selitettiin, että varsa on kovin pieni ja voimaton, joten nyt oli etsittävä tuttipullo
ja lypsettävä tammaa. Kahden pullollisen jälkeen varsa piristyi ja nousi ylös ja saman tien se ohjattiin
nisälle. Minulle kerrottiin elvytyksestä seuraavana päivänä. Melkein pyörryin. Olin sen jälkeen kaiken vapaa-
aikani tamman ja varsan kanssa ja vahdin, että varsa hengittää. Voi että miten suurta rakkautta voikaan
tuntea !

Vuosia kului ja huonoja parisuhteita. Henkistä väkivaltaa ja ruumiillistakin. Valtriina jouduttiin lopettamaan
vaikean nivelrikon takia ja taas minä olin menettänyt suuren rakkauteni. Meni muutama vuosi ja kaksi
epäsopivaa hevosta. Sitten päätin, että nyt etsin SEN OIKEAN hevosen vaikka kiven alta. Niin sitten
elämääni tulla tupsahti Viivi. Minusta tuntuu, että ehkä Viivi valitsi minut. Muistan kun ajoin sen tallin
pihaan, missä pieni 4-vuotias liinakkotamma tuijotti tuloani. Tiesin, että olin löytänyt etsimäni !

Viivi leimautui minuun päivässä. Se muutti kaverini tallille ja pääsi heti laitumelle. Seuraavana aamuna
lähdin tarkastamaan laitumen aitoja ja pikku tamma seurasi perässä, vaikka se olisi voinut olla
hevoslaumassa. Se oli maaginen hetki, eikä se jäänyt ainoaksi!

Tuli vuosi 2010. Siitä alkoi hidas eheytyminen. Erosin parisuhteesta joka oli tehnyt minusta ihmisraunion.
En olisi kestänyt sitä ilman Viiviä. Voin pahoin töissä, itkin usein pukuhuoneessa. Eräs työkaverini huomasi sen ja kysyi, että tarvitsenko apua. Se ihminen oli sellainen, että hän todella tarkoitti, mitä sanoi. Kerroin hänelle, että minulta oli löytynyt paksusuolesta kasvain ja se pitää leikata pian. Hän kysyi, että haluaisinko kokeilla reiki-hoitoa ? Päätin kokeilla ja niin sovittiin aika hänen asunnolleen perjantai illaksi. Oli aika järisyttävä kokemus.

 

Ystäväni kertoi, että kasvain ei ole paha, että minä tulen selviämään siitä. Sitten hän kertoi, että hänen eteisessään seisoo hevonen ! Hän kuvaili tarkasti miltä hevonen näyttää ja tunnistin sen Valtriinaksi. (Ystävälle en ollut kertonut tästä hevosesta mitään) Ihan uskomatonta ! Leikkauksen jälkeen oloni parani paljon ja kiinnostuin enemmän reiki-hoidon mahdollisuuksista. Rakas koirani Niilo oli tuolloin sairaana, ihan vanhuuden vuoksi ja koirani sai myös nauttia reikistä. Ystäväni kun teki Niilolle hoitoa, hän sanoi, että Niilo on jo valmis poistumaan henkimaailmaan. Tiesin sen toki, eläinlääkäri oli kehottanut minua suunnittelemaan eutanasian
ajankohtaa. Niilolla petti maksa. Koitti sitten päivä, joka oli täsmälleen 13 vuotta siitä, kun Niilo tuli
elämääni. Menimme klinikalle. Niilo asteli sinne kevyesti ja häntä heiluen. Niilo rauhoitettiin ja ystäväni
aloitti reikihoidon, ikään kuin saattohoitona. Juuri ennen kuin Niilo nukahti, se nousi, tuijotti minua
suoraan silmiin ja nuolaisi naamaani ja heilutti häntäänsä. Sitten se nukkui pois. Oli kesäkuun 4. päivä.

Saman kesän heinäkuussa kävin Reiki 1 kurssin. Minulla todettiin krooninen kipu ihan virallisesti. Tutustuin
nykyiseen mieheeni samana keväänä ja kesällä aloimme seurustella. Mieheni Jyri on ensimmäinen ihminen
kuka on koskaan rakastanut minua ehdoitta. Kaiken kivun ja henkisen pahoinvoinnin kurimuksessa hän
kuunteli, oli läsnä ja lohdutti. Ihan uusia asioita minulle. Oli todella vaikea ottaa vastaan apua. Itkin ja
kiukuttelin, mutta hän ei jättänyt minua pulaan. Jyri tutustui myös Viiviin. Ja hän ymmärsi oikeasti, että
eläin voi olla perheenjäsen. Heille kehittyi hyvä suhde. Jyri aloitti ratsastuksen. Ja hän todella nauttii Viivin
seurasta. Jyristä on tullut tosi hyvä hevosmies, vaikka siihen kuulemma menee aikaa kolme sukupolvea !
Vuodet kuluivat. Muutimme yhteen. Hankimme koiran. Työkykyni aleni alenemistaan. Jouduin käyttämään
tosi vahvoja lääkkeitä, sen vahvempia ei saa kotikäyttöön, ellei ole saattohoitopotilas. Lääkkeet tekivät
minusta väsyneen ja pinna paloi pikku jutuista. Muutimme maalle, se auttoi. Sairauskohtaukset menivät
vähän nopeammin ohi. Mutta kun koko ajan koskee kovaa, niin ei sitä pää kestä. Pääsin psykoterapiaan.

Sain raivota ja itkeä. Terapeutti tuputti minulle mindfulnessia, suutuin hirveästi. Minä kun en semmoisiin
usko !

2015 minulla todettiin kasvain munasarjassa. Se oli kaamea shokki. Kasvain oli noin suunnilleen käsipallon
kokoinen. Lääkäri poisti kasvaimen, joka oli välimuotoinen. Kasvaimen mukana lähti molemmat
munasarjat, kohtu ja umpisuoli. Lääkäri selitti, että kasvain oli sen verran paha, että oli poistettava kaikki.
Olin osastolla reilun viikon. Siellä tajusin kipeästi, että muilla siellä osastolla oli ihanat pikku vauvat ja me
saatiin kasvain. Oltiin puhuttu, että vielä ehtisi yhden lapsen hankkia, mutta meillä ei sitä mahdollisuutta
enää ollut. Alkoi vaihdevuodet. Olin katkera siitä, että kasvain pilasi suunnitelmat. En pystynyt
iloitsemaan siitä, että säilyin hengissä. Meni monta vuotta, että hyväksyin asian.

Lopulta jouduin jättämään kokopäivätyön. Alkoi työkyvytömyyseläkerumba ja se jatkuu edelleen.
Opiskelin kuitenkin reikiä, kävin 2 kurssin, eli pystyn tekemään kaukohoitoja. Viivillä kävi kerran
kuukaudessa fysioterapeutti ja kerroin varovasti reiki-hoidosta. Kävikin ilmi, että hän on Reiki-Master, eli
hän voi opettaa kahta alempaa tasoa. Ystävystyin tämän hevosfyssarin kanssa. Pystyin hänen seurassaan
olemaan avoimesti “vähän hörhö”. Hän kertoi, että opiskeli mediaalisia taitoja ja transsiparannusta. Hän
pyysi minua kurssille mukaan, mutta en silloin vielä uskaltanut. Näitä kursseja piti meedio Anu Väisänen,
jolla oli mahdollisuus kurssin jälkeen pitää yksityisistuntoja. Tässä vaiheessa tiesin, että meedio tuo viestejä
henkimaailmasta, edesmenneiltä. Sinne sitten vaan. Kauheasti jännitti. Kun saavuin pikku huoneeseen,
jossa hän otti asiakkaan vastaan, minulle tuli aivan kamalan kuuma, sitten alkoi itkettää. Meediolta sain
ISON HALIN ! Se tuntui siltä, miltä olen kuvitellut äitini halauksen, jos hän olisi siihen joskus kyennyt. Tilassa
tuntui olevan puhdasta rakkautta, sellaista kaiken voittavaa universaalia rakkautta. No, meedio sitten kysyi,
että mitä odotan tältä istunnolta, en osannut vastata. Sitten hän aloitti istunnon rukouksella, jossa hän
pyysi olla puhdas ja moitteeton kanava ja tehdä töitä Jeesuksen Kristuksen ilossa, valossa, rakkaudessa ja
ennen kaikkea totuudessa. Hän aloitti: Ihan ensin tuli henkioppaani. (en tiennyt, että minulla on sellainen)
Henkiopas sanoi, että “minähän en ole sitten mikään kaakki !” Se oli Ares. Ja varmaan arvaat, että itku siitä
tuli, ihan niin kuin nytkin kun kirjoitan tätä. En enää muista kaikkea siitä hetkestä, eikä se haittaa, sain sen
avun mitä siinä hetkessä tarvitsin. Sitten meedio kuvaili koiran, jolla on pitkä “nokka” ja joka on aina minun
luonani. Pitkänokkainen koira oli Niilo, hän oli collie. Nyt siis tiesin, että henkioppaani on hevonen, jota
rakastan edelleen, mikä kunnia ! Areksen piti silloin aikanaan poistua henkimaailmaan tullakseen
oppaakseni juuri silloin. Ikävä ja suru alkoivat helpottaa.

Aloin opiskella hevos-shiatsua. Siinä opin maadoittumisen ja lopulta ymmärsin myös mindfulnesin
ajatuksen. Eikä se lopulta yllätä, että sen tajuamiseen tarvittiin hevosen apua. Viime keväänä EEWA-seminaari avasi silmäni näkemään tarkemmin, tuntemaan paremmin ja kuuntelemaan paremmin hevosta ja myös ihmistä. Eli nyt vuoden sisällä minulle on tullut ahaa-elämyksiä, tuskaa, häpeää ja myös onnistumisen iloa. Paljon suuria tunteita ja paljon uutta tietoa. Tiedonjano vaan kasvaa ja tuntuu, etten oikein jaksa aina pysyä informaatiotulvan mukana. 

 

Nyt  olen ymmärtänyt todella syvällisesti läsnäolon tarpeellisuuden ja sen voiman. Lapsena olin tietoisesti läsnä eläinten kanssa, oli helppo ja hyvä olo. Nyt olen löytänyt sen saman moodin uudelleen ihan pienin askelin tosin. Vaikka tietoinen läsnäolo on aiemmin tuntunut joltain, johon en varmasti pysty, niin se on avannut silmät myös menneisiin tapahtumiin. Se on auttanut minua selvittämään vanhoja traumoja ja tunnelukkoja, mutta harmittaa, että rakkaat hevoset ovat joutuneet vääryyttä tuntemaan.

Tärkein juttu on kuitenkin se, että suhteeni rakkaaseen hevoseen on vahvistunut. Olen pystynyt laskemaan
sen stressitasoa huomattavan paljon.  Aiemmin ajattelin, että se on kyllä viisas ja hauska ja vähän kuuma tamma. Mutta en ajatellut, että se olisi erityisen herkkä. Nyt tänä keväänä huomasin, että sen hikoilu on vähentynyt dramaattisesti. Kerroin ystävälleni hevosfyssarille tästä ja aloimme yhdessä pohtia tätä 13 vuotta Viivin kanssa. Alussa se ei hikoillut mitenkään huomattavan paljon. Silloin aloiteltiin ratsutus kaikessa rauhassa. Keksin ihan omasta päästä, että opetan sen pysähtymään hengityksen avulla, eli uloshengityksellä seis. Ei ollut mitään muuta kummempia tavoitteita. Vaan se, että maastoillaan ja vähän hypätään esteitä. Sitten muutaman vuoden päästä Viivi alkoi esittää hienoja liikkeitä ja aloimme treenaamaan kouluratsastusta ja ystäväni alkoi
kilpailla Viivin kanssa. Noihin aikoihin aloitin ratsastustuntien pitämisen Viivillä. Viivi alkoi siis jossain vaiheessa hikoilla voimakkaasti, mutta ajattelin, että se kuuluu asiaan, kun treenataan kunnolla.

Sitten alettiin pohtimaan, että mikä nyt on muuttunut Viivin elämässä. Vastaus on kuolaimet. Olemme
koko talven ja kevään ratsastettu kuolaimettomilla suitsilla, enkä ole pitänyt niin paljon tunteja. Ja niillä
tunneilla ja myös itse ratsastaessa olen keskittynyt siihen, että hevonen pysyy tyynenä läpi kaikkien
harjoitusten. Eli kuolain ja ohjia käyttävä ihminen aiheuttaa Viiville suurta stressiä ja ehkä pelkoakin.
Voi sitä tuskaa, kun ajattelin, että minä joka rakastan hevostani, olen aiheuttanut toiminnallani hevoselle
pahaa oloa ja pelkoa ! Itkin oikein kovasti. Olin pettynyt itseeni, ja siihen, että en aiemmin tajunnut tätä.
Kun pahin tunnemyrsky vähän helpotti ja kuivasin kyyneleet lähdin Viivin tarhaan ja istuin kivelle. En
lähestynyt hevosta, enkä pyytänyt sitä luokseni, istuin vain ja olin surullinen ja pahoillani siitä, mitä rakas
hevosparka on joutunut kokemaan, pyysin Viiviltä anteeksi ja kerroin miten paljon sitä rakastan ja
arvostan. Meni ehkä minuutti ja Viivi tallusti eteeni. Siinä sitten oltiin päät vastakkain ja silloin tavallaan
“kuulin” Viivin puheen. Se sanoi, että ei ole mitään hätää, kaikki on nyt hyvin.

Kiitollisuus lisää onnellisuutta. Minulla on paljon aihetta kiitollisuuteen. Olen saanut oppia monilta
taitavilta hevosmiehiltä ja naisilta. Ymmärrän asiat nyt syvällisemmin, en stressaa hevosten kanssa. Olen
oppinut olemaan itselleni armollinen ja hevosille myös.

Kiitos kaikille rakkaille hevosille.