HEVOSEN

Omistan 15-vuotiaan suomenhevosruunan, joka on toiminut varsinaisena opettajana minulle viimeiset viisi vuotta. Tämä hevonen on minun ensihevoseni. Olin itse harrastanut hevosia aikuisiällä vasta noin 3 vuotta, kun halusin oman hevosen tai oikeastaan tunne oli, että tarvitsen oman hevosen. Silloin ajattelin että tarvitsen sen siihen, että saan ratsastaa, mutta nämä viisi vuotta on osoittaneet, että tarvitsin sitä aivan johonkin muuhun kuin ratsastamiseen.

 

Muistan myös, kuinka äitini vakuutti isäni, joka vähän kauhisteli ajastusta, että tyttönsä ostaa hevosen, kylläkin aikuinen 25v tytär,  että eikö se ole kallista ja vaarallista pitää, että hevonen kannatti. Muistan äidin lauseen, että se tyttö tarvitsee hevosen. Olin jo muutaman vuoden huutoitkenyt puhelimessa äidille, että haluan hevosen, kun kaikki muu elämä oli silloin suoraan sanottuna paskaa, olin jollain tavalla masentunut, elämältä puuttui suunta, ja koin työrintamalla jonkin asteista syrjintää vain sen takia kun halusin olla oma itseni, enkä suostunut kaikkeen pompotukseen.

​

Sitten tuli aika jolloin pääsin etsimään hevosta facebookin myyntiryhmistä, ja siellä iskin silmäni tähän ruunaan. Muistan, että ilmoitus vastasi hyvin odotuksiani, sillä etsin hevosta joka sopii aloittelijalle, noin 10vuotias, jonka ei tarvinnut olla vielä mikään kisatykki, vaikka ajatus pienestä kisailusta vielä silloin takoi takaraivossa. Videoissa raaka ratsunalku esitti jo tosi tahdikasta ja hidasta kolmitahtista laukkaa. Tässä vaiheessa jo ajattelin, että pakko saada tuo hevonen. Hevonen osasi ihan perusjutut, käyntiä, ravia, just ja just nostaa laukat, ei muita kiemuroita juurikaan. Tarkemmin kyseltyäni hevosesta, paljastui että sillä oli pienoinen ravitausta, seitsemän starttia alla jotka se oli juossut hyvin tuloksin, tosi lupaava ravurin alku. Muistan että hevosesta kerrottiin, että sitä oli ajettu aika kovaa ensimmäisessä kodissa missä se oli nämä startit juossut. Jossain vaiheessa ravi ei kuitenkaan enää kulkenut, joten hevonen oli jäänyt seisomaan. Silloin oli tullut käsittelyongelmia. Oli ollut kuja tallista tarhaan, jotta hevosen sai ulos, ja hevonen oli saanut hullun maineen. Jossain vaiheessa sitä oli yritetty vielä ruunata, jotta rauhoittuisi ja voisi kuntouttaa radalle. Radalla oli tarjolla vain laukkaa edelleen ja oli kova ajaa, pullasi ja hajotti vermeet päälleensä, jolloin hevonen oli jäänyt taas seisomaan ja rampannut tarhaan puolenmetrin syvyisen kujan tylsistyessään.

 

Tässä vaiheessa hevonen oli siirtynyt sinne mistä minä sen ostin. Se kerkesi olla uudessa kodissa vajaa kaksi vuotta, ennen kuin minä löysin sen. Minulle kerrottiin nämä taustat ihan rehellisesti ja lempeästi, luulen että se oli se syy miksi minä tohdein ostaa tämän hevosen. Tuli tunne, että kyllä minä tämän kanssa pärjään. Tässä edellisessä kodissa oli jo ihan selvästi aloitettu hevosen henkinen kuntoutus ja saatu siitä hyvät piirteet esiin.

 

Tuli päivä jolloin menimme valmentajani kanssa koeratsastamaan hevosta, tarhassa seisoi hyvin rauhallinen ja siro, pitkä ja ohutjalkainen suokkiruuna. Otimme hevosen talliin ja aloimme harjata sitä, se oli rauhallinen ja nosti reippaasti jalat itse kavioita putsatessa. Silittäessä hevosen päätä se tutki minua tarkoin ja nypelteli huulillaan varovasti takkini ja housujeni vetoketjua, olin tässä vaiheessa jo myyty. Tietenkin vielä koeratsastus jännitti, hevonen lastattin koppiin ja menimme läheiselle kentälle koeratsastamaan. 

 

Varustaessa hevonen oli hieman rauhaton, kuopi ja huuteli kaverihevosen perään, mutta sekään ei aikomuksiani yhtään himmannut. Valmentajani ratsasti ensin, sitten minä. Hevosta jännitti, niin myös minua, mutta molemmat olimme rauhallisia, koin että en ollut koskaan ollut niin ratsastuksellisesti raa’an hevosen selässä ja vielä ex ravurin, joka on juossut joskus niin lujaa mitä jaloistansa pääsee, hullua… Mutta siellä minä arkajalka hymyssä suin koeratsastin tätä hevosta, joka pää pystyssä ravasi etuajalat viuhoen, välillä tarjoten laukkaa, mutta koko ajan rauhallisena. Minä olin ihan valmis ostamaan sen, minun ensimmäisen hevoseni. Olin ennen tätä jo käynyt koeratsastamassa kahta suokkia, ne olivat molemmat ihan kivoja ja olisivat olleet minulle ihan sopivia, mutta niitä ratsastaessa ei tullut tunnetta, että tämä on minun hevonen. Olen myös iloinen ja kiitollinen, että myyjät hyväksyivät mukisematta tarjoukseni hevosesta ja luottivat että minulla on antaa rahaa tärkeämpi koti tälle hevoselle.

​

Parin viikon päästä hevonen saapui valmentajani talliin. Oli ajatus, että valmentajani ratsastaa hevosta muutaman viikon, jonka jälkeen minä jatkan valmentajan tunneilla ratsastusta. Paljastui, että hevonen oli yllättävän ratsastettavissa ja liikkeet oli todella laadukkaat sen raakuuteen nähden. Ja kerettiin ajatella, että tästä tulee vielä vaikka mitä. Siinä syksy meni tutustuessa ja luottamusta rakentaessa. Paljastui, että hevonen vähän kyttäilee onko pääsky haarapääsky vai normaali pääsky, vähän säpsähteli ja taluttaessa jännissä paikoissa loikki tuosta olan takaa taluttajan eteen, mutta ei koskaan juossut päälle. Tässä vaiheessa minulle rupesi tulemaan ensimmäisiä pelkotiloja tämän hevosen kanssa, pärjäänkö sen kanssa, tuleeko siitä taas hullu niin kuin raviaikana, sokeuduinko sittenkin liikaa sille ensimmäiselle laukkavideolle yms. Muistan myös lauseen yhden kokeneemman hevosihmisen suusta, että jos tuon kanssa opit pärjäämään, pärjäät minkä kanssa vaan.

 

No näille peloille tuli stoppi hyvin nopeaa. Hevonen oli ollut minut omistuksessa tähän saakka reilu 3kk, kun se loukkasi ensimmäisten pakkasten tullessa tarhassa toisen etujalan. Jalkaan ultrattiin pieni jännevamma, kuntoutumiseen lupailtiin noin kuukausi. Hevosta kylmättiin ja hoidettiin, kuukauden päästä ultrassa sama vamma näkyi edelleen, ei parannusta.. ja sama toistui vielä kolmannessakin ultrassa, ja aikaa oli kulunut yhtäkkiä jo neljä kuukautta. Hevonen oli siirretty laumasta yksin tarhaamaan ja kylmääminenkin rupesi jo kyllästyttämään kaikkia osapuolia, etenkin kun parannusta ei näkynyt. Tässä vaiheessa minulle ruvettiin vinkkaamaan usealtakin taholta, että jos siitä ei vaan enää tulee jalkaa. En halunnut uskoa tähän. Sitkeästi kävin päivittäin hoitamassa hevosta, taluttelemassa ja seurustelemassa. 

 

Tallimatkaa oli 25km yhteen suuntaan, onneksi olin tuona aikana työtön että aika riitti tähän kaikkeen. Tänä aikana jouduin lopettamaan myös vanhan koiranikin, jälkeenpäin tajusin että mikä voimavara tämä hevonen oli, vaikka se oli rikki, niin silti se auttoi koirasta luopumiseen olemalla vain hevonen. En pystynyt ratsastamalla pyyhkimään surua mielestä, muistan vain huutaneeni, kun kävelin pois eläinlääkärin huoneesta missä koira juuri nukutettiin ikiuneen, että hevonen pitää saada nyt kuntoon, muuten mää en jaksa!

​

Kun kuntoutusta ei ruvennut tapahtumaan, rupesin itsekin miettimään onko tässä enään mitään järkeä, maksan tallivuokraa rikkinäiseen hevoseen ja en ollut ratsastanut itsekkään moneen kuukauteen. Mutta suoraan sanottuna minua ei kiinnostanut mennä muilla hevosilla. Tämäkin hullua, minua katsottiin vinoon, miksen halua? Ei vain tuntunut siltä.

​

Kaveri vinkkasi minulle yksi kaunis päivä, että tässä lähimaastossa on hevosten kuntoutustalli, että kysy sieltä vielä hoitovinkkiä tähän jalkavammaan, ennen kuin päätät laittaa pois koko hevosen. Minähän sitten kysyin, puhelimessa ystävällinen naisääni ihmetteli että onpas ihmeen pitkittynyt vamma, ei moisen parantumiseen pitäisi todellakaan mennä noin kauan. Häntä rupesi kiinnostamaan josko hän kuntouttaisi hevoseni. Ajattelin aluksi, että ei kai tommosta vanhaa exravuria, joka ei ole maksanutkaan paljon mitään, kehtaa tuoda niin hienoon paikkaan. Pitkän keskustelun jälkeen, jonka aikana hän esitteli kuntoutusmetodinsa, hän pyysi minut vierailulle talliinsa katsomaan, että siellä on ihan laidasta laitaan hevosia, puskaratsuja ja paljon rahaa juosseita ravureita, kaikkia kuntoutetaan samalta viivalta.

 

Parin päivän päästä huomasin ottavani hevosta traikusta kuntoutustallin pihassa. Sain kotona ympärilläni ihmettelyä aikaan, paljon kuntoutus maksaa ja kannattaako, ollut niin kauan jo rikki. Teimme kuntouttajan kanssa diilin, että kahdessa viikossa nähdään rupeaako kuntoutus puremaan. Jos ei, sitten minulla on ainakin vastaus, että siitä ei enää jalkaa tule, ja voisin laittaa hevosen hyvällä omalla tunnolla pois. Onneksi samoihin aikoihin kuin tilauksesta pääsin koulutustani vastaavan työhön, joka auttoi tietenkin raha-asioissa.

​

Kului se maaginen kaksi viikkoa, ja kappas jo ekan viikon jälkeen jalka alkoi sulamaan ja hevonen alkoi käyttää kroppaansa oikein, ja kuukauden kuntoutuksen jälkeen jalka ultrattiin puhtaaksi. Arpikudostakaan ei ollut juurikaan paikannettavissa. Kuntoutusta jatkettiin vielä kuukausi, jotta lihaksisto saisi vielä voimistua.

​

Tämä kaikki jo tähän asti opetti minulle vaikka mitä hevosenpidosta..  Jälkeen päin mietin että miten olen pystynyt tähän kaikkeen, miten olen jaksanut, nämä olivat isoja juttuja elämässäni silloin. Olen tosi arka ihminen ja ujokin, mutta aina ollut kuitenkin määrätietoinen, jos jotakin päätän niin se sitten niin, ajatteli muut mitä tahansa.

​

En ollut koskaan lastannut tai purkanut hevosta traikusta ilman kokeneemman hevosihmisen apua, en ollut talutellut hevosta vieraissa paikoissa, muistan kun pelkäsin aina, että se lähtee multa käsistä, loikkii tai hyppii pystyyn. Minulla oli aina kouluraippa toisessa kädessä varuiksi, olihan sillä hullun hevosen maine jota on ollut vaikea käsitellä ravipaikoilla yms.. Mutta koskaan se ei lähtenyt, mitä nyt vähän on kiilannut ja hätäillyt, mutta koskaan tämä hevonen ei ole tullut minun päälle saati jalkoja tallonut, ei ikinä. Yleisilmeeltään se on ollut huolestunut, hikoillut, kuopinut ja rauhaton, mutta ei koskaan ilkeä ihmisille. Silti tämä on tehnyt siitä hieman pelottavankin ja happaman näköisen, ihmiset ovat kyselleet kummissaan aina onko se kuinka nuori ori, ja vähän sillain että en halua koskea, ja että onko se sun eka hevonen, voi olla vähän vaikee.

​

Kuntoustustalli oli siinä mielessä merkittävä käännekohta meidän matkallamme, sillä tallin omistaja oli hyvin ymmärtäväinen ja alusta asti jotenkin tosi luottavainen. Tallilla sain käydä ihan keltanokkana ilman mitään vaatimuksia, ensin seuraamassa eri hevosten ja vammojen kuntoutusta, myös eri hevosten käsittelyä ja opettelin myös oman hevoseni käsittelyä ja laittamaan kuntoutuslaitteisiin yms. Muistan että viettelin vain aikaa hevoseni kanssa tallissa harjaillen ja seurustellen, muiden ollessa jo tyyliin yöpuulla, sillä tallilla ei käynyt ulkopuolisia juurikaan, kuin kuntoutushevosten omistajia päiväsaikaan ja työntekijät. Sain mahdollisuuden olla vaan hevoseni kanssa kaksin, ilman mitään ulkopuolisia hälinöitä tai paineita. Taluttelin hevostani paljon tallin pihassa, leikkien jotakin lasta joka hyppii ja pomppii kävelee kiemurrellen ja hevosen täytyy vain seurata ja odotella minne se lapsi nyt menee, ihan vain koska oli semmonen tunne.. Elimme vaan hetkessä.

​

Tuli aika jolloin hevonen oli siinä kunnossa että voisin nousta selkään. Jännitin ihan hirveästi, että minne se minut kiikuttaa, mutta niin me vain käyskenneltiin tallia ympäri aivan rauhassa, välillä vähän säpsähdellen jotakin lintuja, mutta kaikki aivan hyvin. Yks kaunis päivä, tässä kohtaa hevonen oli ollut minulla noin vuoden, tallin omistaja keksi josko lähdetään läheiselle maneesille valmennustunnille, tallinomistaja omalla hevosella ja mä omallani. Suostuin palakurkussa, odotin tätä päivää kuin kuuta nousevaa ja pari unetonta yötäkin siinä oli, tiesinhän että hevoseni ei ollut koskaan ollut maneesissa. Tuli päivä jolloin lähteä, laitoimme hevoset valmiiksi lastausta varten, ja mä olin ihan paniikissa, olin ladannut itseni ihan tappiin ja niin se rupesi näkymään myös hevosessani, se imi kaikki energiat minusta itseensä.

 

Luulen, että ne energiat muistutti sitä itse asiassa jostain sen huonosta menneisyydestä. Hevonen ryykäsi pihalle mentäessä ihan minne vaan halusi, se ei halunnut olla mun kanssa. Traikkuun se meni tanner tömisten ja hörähdellen, että tuleehan se kaverikin varmasti mukaan. Pääsimme maneesille, otimme hevoset ulos, mä haukoin vaan happea ja puistelin päätä tästä ei tuu mitään. Tallinpitäjä oli vaan reippaana koko ajan, että ei mitään hätää maneesiin vaan. En saanut sääliä, sillä hän varmasti näki kokeenena hevosihmisenä, että kaikki oli hyvin, minun piti pärjätä nyt yksin hevoseni kanssa.

 

Maneesissa sama ryykääminen jatku, hevonen meni sinne minne halusi ja minä perässä pitäen suurinpiirtein kurkusta hevosta kiinni ettei se vain karkaa. Uusi valmentajani katsoi vähän ihmeissään ja kyseli ketä olemme, minä vastaan että tää on mun eka hevonen, exravuri , se on vähän höyry, sain vastauksen et voi olla vähän hankala ensihevonen, nyökyttelin vaan et juu juu… Hetkeä myöhemmin valmentaja sanoi että annapas hevonen minulle ja mene laittamaan kypärä ja haukkaa vähän happea. Kypärää laittaessa olin selin hevoseeni jota valmentaja vain talutteli. Sitten kuulen pärskintää ja käännyn, hevoseni pärskii kaula pitkällä ja matalalla ja valmentaja taluttaa sitä pitkällä narulla ja sanoo minulle et selkään vaan. Olin puulla päällä lyöty, tajusin että minä tein siitä semmoisen mitä se oli äsken, ja se oli yksi hyvin selkeä opetus hevoseltani minulle, että rauhoitu nainen, ei ole mitään hätää. Lopulta tunti meni hyvin ja hevonen ja minäkin olimme rentoja ja hymyssä suin tyytyväisenä lähdettiin kotiin ja käytiin monesti vielä jatkossakin tunnilla tällä maneesilla.

​

Jestas mikä vaikutus meidän ihmisten energioilla ja tunteilla on hevoseen ja muihinkin eläimiin, saman olen kokenut ensimmäisessä tottelevaisuuskokeessa koirani kanssa. Koirani ei halunnut luoksetulossa tulla luokseni, se ei ollut koskaan ennen tehnyt niin, mutta nyt kun jännitin niin kovin se ei halunnut. Tajusin silloin, että jotain on tehtävä itseni kanssa, jotta voin jatkaa kisailua niin, että se olisi koiralle mukavaa. Seuraavissa kokeissa rupesin hymyilemään, joka rentouttaa. Samaa olen tehnyt myös hevoseni kanssa. kun jokin jännittää - koitan naureskella mielummin kuin ajatella, että tästä ei tule mitään.

​

Kuntoutustallilta jatkoimme noin puoli vuotta myöhemmin talven tultua asumaan seuraavaan yksityistalliin, missä olemme edelleen. Siellä nämä hevoseni opetukset minulle jatkuivat ja jatkuvat edelleen. Paljon olen oivaltanut ja oppinut itsestäni, olen joutunut muuttumaan ihmisenä ja muuttamaan energioita jotta hevoseni olisi myös mukava. Jos menen kiireessä ja kärttyisenä tallille, hevoseni huomauttaa siitä heti, olemalla itse samanlainen. Pari ensimmäistä talvea höyryttiin tallin maneesissa, lumia putoili ja kaverit lähti kesken reenien, koin paljon pelkoa ja epäonnistumista ja mietin jo hevosen vaihtoakin, että tämä ei sovi minulle, mutta jostain kumman syystä olen osannut tunnustella asioita ja hevoseni on osannut vastata niihin välittömästi. Olen vierittänyt liikoja tavoitteita pois ja yrittänyt ottaa ajatuksen, että sekin välillä  riittää jos pääsen maneesiin ja muutama kierros rentoa käyntiä ja yhdessä oloa, ilman huutoa ja höyryämistä, ei aina tarvitse mennä kaikkia askellajeja läpi. Vaikka tähänkin vanha ajatus takoi kovaa takaraivossa, että hevosen pitää toimia, laita se töihin, sen kanssa pitää pystyä tekemään aina kaikki asiat mitä pyydät ja sen pitää kunnioittaa sua, ei saa huudella kavereille yms... Mutta mun oli pakko päästää näistä ajatuksista irti, koin että tappelemalla ja ilkeästi pyytämällä tältä hevoselta ei saa mitään, se vain yritti paeta paikalta, kun oli niin kurjaa. Vasta kun rupesin enemmän luottamaan ja rentoutumaan, niin hevonenkin vastasi samalla tavalla.

​

Hevoseni on pohjimmiltaan kauhean nöyrä, kiltti ja utelias. Se on aina tulossa tarhasta juoksujalkaa vastaan, jos ei tule niin jokin on pielessä, pitää osata vain lukea. Ravikodissaan se ei antanut tarhasta kiinni, siksi oli se kuja. Hevosella on paljon traumoja raviajoilta, se menee välillä paniikkiin takaa tulevista yllättävistä äänistä. Silloin se lähtee kuin ohjus eteenpäin, mutta pysähtyy ja toteaa että ei se ollutkaan mikään, sori. Myös juoksuttaminen saa tämän hevosen välillä paniikin valtaan ja yrittää paeta paikalta. En rankaise sitä näistä, koska koen, että se ei vain voin sille mitään. Hevoseni on kuulemani perusteella saanut aikoinaan niin paljon selkään ja siitä on ajettu hulluus pihalle, en halua sitä sille enää tuottaa, toki olen sen ns. hulluuden tai oikeastaan kauhun pilkahduksen sen silmistä nähnyt, ja koittanut raipalla sitä pelotella, että lopeta höyryäminen ja ryntäily, tuloksetta.

 

Rankaisemisen sijaan  yritän keksiä aina jonkun uuden tavan oppia asioita, kuten juoksuttamista olen harjoitellut ihan nollasta pienin askelin jotta hevonen pysyy rentona. Olen kuopannut koulukisahaaveet, sillä koen että meidän molempien pääkopat yhdessä ei kestä sitä jännitystä ainakaan juuri nyt. Ehkä joskus tulevaisuudessa se on mahdollista, mutta se ei ole tavoitteemme nyt, muutamat kisat olemme tallillamme käyneet ihan hyvällä menestyksellä,  kauheasti jännittäen mutta rauhallisesti.

​

Nykyään meillä menee jo vallan mainiosti, hevonen luottaa minuun enemmän, se jopa saattaa höristä perääni jättäessäni sen tarhaan, se on sydäntä raastavaa. Olemme päässeet nauttimaan maastoilusta ja maneesissa olo kahden on jo tosi rentouttavaa molemmille. Me ratsastellaan, vähän valmentaudutaan omaksi iloksi, hengaillaan ja ollaan rennosti. Ja edelleen opetellaan ja tutustutaan toisiimme ja murramme toistemme patoja. Herkkien jalkojen takia joudun olemaan koko ajan hieman varpaisillani ja tunnustelemaan mitä reeneissä tänään tehdään, onko mahdollisesti kipuja yms.

​

Ajattelen myös että nämä kaikki vastoinkäymiset on sitä missä me olemme juuri nyt, ilman niitä ties kuinka huonommassa jamassa olisimme tällä hetkellä, tai olisiko hevostani ollenkaan tai olisinko minä mikä olen nyt, rentoutuneempi, elämäniloisempi ihminen, joten niistäkin osaan olla vain kiitollinen, jopa siitä jännevammasta!

​

On pelottavaa löytää itsensä ajattelemasta, että mennään kuunnellen hevosta, ei treenit edellä vaan hevonen edellä. Kieltämättä siitä tulee hieman se kukkahattutäti olo, jolla nimityksellä minäkin olen joskus ihmisiä haukkunut. Muutenkin monet ajattelevat varmaan, että liikaa on tunteita pelissä, hevonen pitäisi olla vain harrastusväline. Mutta miksi minun pitäisi tukahduttaa kaikki ne tunteet mitä koen hevoseni kanssa? Ne tulee minusta ja on osa minua, enkä voi niille mitään. Olisihan se siistiä olla kokenut rohkea hevosihminen, joka tohtii nousta minkä vaan hevosen selkään ja pistää ne tottelemaan ja kunnioittamaan ilman mitään pelkoja - vai olisiko sittenkään? Minun työkaluni on ihan selvästi tunneaisti.

Loppupeleissä hevoseni on ihan täysi peilini. Se on suorasanainen, herkkä, rehellinen, määrätietoinen, ujo ja jännittyy helposti, ihan niin kuin minä.

 

Monesti hevoseni saa minussa aikaan kauhean haikean fiiliksen ja kyyneleet silmiin samalla kun ihailen sitä kuinka mahtava se on ja kuinka paljon se on antanut itsestään minulle ja kestänyt kaikki kommellukset ja opettelut. Samalla koen, että mäkin olen antanut hänelle hyvin paljon ja kuntouttanut myös hänen päätään. En tiedä onko se haikea fiilis luopumisen pelkoa, sillä tiedän että sen jalat ovat hyvin herkät ja joskus joudun luopumaan siitä, joka ei periaatteessa ole kyllä edes nyt ajankohtaista, vai onko se jotain minussa itsessäni, joku salaisuus joka yrittää nousta vielä pintaan, mitä en ole keksinyt. Olen myös miettinyt että olemmeko me hevoseni kanssa jotenkin erityisherkkiä, että aistimme näitä asioita vai olemmeko vain löytäneet jonkun yhteisen kielen, ja ovatko muut löytäneet hevostensa kanssa saman.

 

Uskon että universumi päätti tuoda meidät yhteen.

​

-Kati