Talutan hevoseni sen omasta karsinasta kohti tallin päätyovea. Betonilattia on hokin jälkien kuluttama, mutta pienen, vanhuuttaan vielä pienemmäksi käyneen, rauhallisesti askeltavan hevoseni hokit tuskin lattiaan painavat uusia koloja. Vaikka on se niitä joskus aiemmin ehkä tehnytkin, ovesta sisään leiskahtaessaan.

Kävelemme varovasti mäkeä alas tarhoille. Taivaanrannassa on vaaleanpunaista ja auringon suunnassa pari valon kultaamaa pilveä. Tarhansa kohdalla hevoseni hiljentää, mutta pyydän sitä lempeästi jatkamaan. Se seuraa vierelläni hitaasti, löysällä narulla, keveänä kuin ajatus. Varjoina takanamme menneisyyden hahmot, se epävarma nuori hevonen, jolle kaikki uusi oli lähtökohtaisesti uhkaavaa, ja hevosen kanssa yhteiseloa aloittava parikymppinen opiskelija, joka ei vielä osannut ajatellakaan, millaiselle polulle oli rakkaudesta tähän hevoseen astunut. Silloin emme tienneet, kuinka pitkään kulkisimme yhdessä ja miten paljon matkalla tähän hetkeen ehtisi tapahtua.

​

Astelen hevosen tavallista hitaammassa rytmissä, katselen maahan, mutta aistin viileyden, tuulen, hevosen väsyneen rauhallisuuden, lumen tunnun kenkieni kumipohjan alla. Tallinpitäjämme N. odottaa meitä tienristeyksessä, kolmisin käännymme pihaton taakse johtavalle tielle. Eilisen lumisateen jäljiltä maa on valkea, sään lauhtuminen yön aikana ei ole sulattanut kaikkea lunta, tie on sileä, vain ketun jäljet näkyvät painaumina.

​

"Mihin vain, vaikka tuohon puukasan kohdalle."

 

Pysähdymme odottamaan. Silitän hevoseni otsaa, johon on vuosi vuodelta ilmestynyt yhä enemmän valkoisia karvoja. Kasvoni ovat märät kyynelistä, mutta mieleni on hevosen kanssa, sitä varten. En ole varma hengitykseni rytmistä, rauhallisuus ja suru leijuvat ympärillämme näkymättömänä kehänä. Eläinlääkärin tullessa hevonen kääntää päätään, mutta suun kautta annettu rauhoittava pitää sen tyynenä. N. ottaa riimunnarun minulta ja asettuu lähelle hevosen kaulaa. Eläinlääkärin pistäessä näen, miten hevonen vielä haluaisi laittaa vastaan. Otan kiinni riimusta, painan sormeni kevyesti hevosen turvan sivuun ja tyynnytän sitä sanoilla, jotka tulevat jostain syvältä, ajattelematta. Tutut rauhoittavat sanat satoja kertoja toistetut yhteisen elämämme aikana. 

​

Eläinlääkäri astuu kauemmaksi odottamaan. Itkemme jo molemmat, me saattajat - yli kuusitoista vuotta tämän hevosen elämästä huolehtineet. Annan hevosen hamuta sormistani leipää pieninä murusina, kunnes sen huulet eivät enää saa otetta. Ne vain painuvat liikkumattomina sormiani vasten. Painan pääni hevoseni otsaa vasten hetkeksi, sen pää alkaa laskea yhä alemmas, kun viimeinen rauhoite alkaa vaikuttaa. N. nostaa hevosen pään ylemmäs syliinsä, jotta eläinlääkäri voi pistää nopeaan tahtiin kolme ruiskullista punaista ainetta kaulassa olevan neulan kautta. Muutama pisara verta tippuu hangelle. Hevoseni seisoo vielä, sen takajalat ovat peräkkäin ja se alkaa huojahdella. Vielä hetken se sinnittelee, ja kun se alkaa taittaa etujalkojaan kuin käydäkseen makuulle, N. ohjaa sen päätä niin, että se kaatuu yllättävänkin pehmeästi tielle vasemmalle kyljelleen päästäen vain yninän ja huokauksen sekaisen äänen. Sen etujalat kuopaisevat kerran ja sitten se on hiljaa. 

​

Katselen punaista turkkia, miten erilaisen muotoinen onkaan liikkumatta makaava hevonen. Sen kaula on lyhyempi ja maha korostuneemman pyöreä kuin silloin, kun se juoksee vapaana laitumella tai torkkuu levollisesti tarhassaan säkä korkeimpana kohtana. Näenkö sen kainalossa sydämen viimeiset lyönnit vai voimistuva tuuliko sen karvaa liikuttelee?

​

N. silittää hevoseni päätä kuin haluten sulkea silmän, joka katsoo lasittuneesti tyhjyyteen. Eläinlääkäri tulee kuuntelemaan stetoskoopilla.

 

"Hiljaista on", hän sanoo.

 

"Kiitos", vastaan. Eläinlääkäri kävelee pois. Kyykistyn vielä, kosken maassa makaavan hevosen kaulaa, poskea, silmäkulmaa. Korvan alla, tutussa rapsutuskohdassa, tunnen vielä hevoseni viimeisen lämmön paljaisiin sormiini. Kuolema tuli nopeammin kuin olin arvannut ja niin paljon kauniimmin kuin olin uskaltanut toivoa, vailla pelkoa. Oma pelkonikin, joka vielä aamulla pisti sydämeni hakkaamaan, oli kadonnut jonnekin, huomaamatta.

​

Olen edelleen se tyttö, joka punaisessa toppatakissaan, maaliskuisessa loskakelissä melkein kuusitoista vuotta sitten käveli bussipysäkiltä omakotitaloalueen läpi tuttua reittiä tallille ja koki hiljaista mutta valtavaa onnea omasta hevosestaan. Jo silloin aavistin, miten hevosen myötä maailma oli muuttunut merkityksellisemmäksi kuin ennen. Nyt tiedän, miten suuresti tuo hevonen, vahingossa elämääni tullut, vahinkovarsana maailmaan syntynytkin, muutti minua ihmisenä ja miten paljon se toi minun elämääni voimaa, oppimista, onnellisuutta, lukuisia hevosia ja ihmisiä ystäviksi. Hevosen kanssa elämisen onni oli mukana jokaisessa päivässä, myös niissä vaikeissa, huolta täynnä olevissa. Aina en tiennyt mitä tehdä, enkä aina tehnyt oikein, mutta hevoseni lähetti minut etsimään ratkaisuja ja löytämään vastauksia. Tien päässä odottivat ne parhaat viimeiset vuodet viisaan vanhan hevosen kanssa, riisuttuina tavoitteista ja tekemisestä, palautettuina olemiseen ja tuntemiseen.

​

Hevoseni jää taakse, kun kävelemme pois. Tähän asti olen aina kävellyt sitä kohti. Etsinyt silmilläni sen tuttua hahmoa muiden joukosta. Tästä lähtien etsin sitä itsestäni ja kaikista niistä muistijäljistä, joita se on minuun jättänyt. Niin monta vuotta kuljimme rinnakkain, että vieläkin tunnen hevoseni läsnäolon oikean kylkeni vieressä. Ja kun ajatukseni kurottavat koskettamaan tuota hahmoa, tajuan tilalla tyhjyyden, kuin minusta olisi otettu jotain pois.

​

- Auli