Tamma. Siinä se seisoi edessäni. Ylväänä, kauniina. Jollain tavalla mystisenä, vaikka se oli ollut omani jo vuosikausia aina pikkuvarsasta saakka. Siskoni, ystäväni, riitapukarini, opettajanani. Alma, elämäni hevonen!

Rikkinäinen kaularanka. Fysiatrin lausunto oli ollut kurjaa luettavaa: ratsastus oli teilattu ei-suotavien asioiden listalle. Niskassa oleva vanha murtuma ja välilevynpullistuma oireilivat ja tekivät totutuista arkisista asioista yhtäkkiä perin vaarallisia ja kovin kivuliaita. Hevosalan ammattilaiselle tilanne oli suorastaan painajaismainen, ratsastus ja hevoset olivat ammatin lisäksi myös elämäntapani. Olin silti urheasti jatkanut töitä minkä kivuilta pystyin, ja laittanut samalla elämääni uusiksi niin ammatillisessa kuin henkilökohtaisessa elämässäni. Pyörittelin kiviä kenkäni alla remontoitavan farmini pihamaalla syksyisenä päivänä vuonna 2014, ja katselin villiä ja vahvaa valkeaa tammaani joka naposteli pihaton metsässä kasvavia varpuja toisen hevoseni Tulipojan kanssa. Voisinko jonain päivänä ampua sen selästä jousella fyysisestä ongelmastani huolimatta? Olin saanut tämän erikoisen idean kaveriltani, jonka perinnejousta pääsin kokeilemaan maasta käsin. Sen jälkeen olin katsellut ahkerasti YouTube- videoita ja ihmettelin, miten en ollut törmännyt tähän hienoon mutta siihen aikaan Suomessa vielä kovin harvalukuiseen lajiin aikaisemmin. Tamma kääntyi katsomaan minua korvat hörössä, kuin sanoen, “no kokeile”.

Jousi. Uusi ystäväni, jota en vielä tuntenut henkilökohtaisesti, mutta yhteinen taipaleemme oli lupaavasti alussa. Sivelin jousen puista pintaa, ja vision mielessäni miten laukkaisin pellolla vahvan villin tammani kanssa, nokittaisin nuolen ja ampuisin kohti maalia. Tai ihan mihin tahansa. Pelkkä ajatus sai sydämeni sykkimään kovempaa sekä innostuksesta, että pelosta.

 

Pelko. Kuoleman ja vammautumisen pelko. Se tuntuu vatsanpohjassa, hiipii salakavalasti ylöspäin kietoen lamauttavat kylmät kätensä rintakehän ympärille, puristaa kaulasta ja saa viileän hien kihoamaan päänahkaan. Polvet tuntuvat kuuluvan jonkun ihan toisen kehoon, ja kiihtyvä sydämenjyske kaikuu omissa korvissa kuin Bachin konsertto linnansalissa konsanaan. Pelkoa ei voi käskeä eikä komentaa. Se on kuin tummanruskea karvainen peikko keskellä olohuonetta, joka saa ravintonsa huonoiksi jääneistä kokemuksista ja häpeästä. Ja se on siinä juuri niin kauan kuin sitä huvittaa, ellei sitä katso rehellisesti silmiin ja ota lempeään mutta tiukkaan puhutteluun.

 

Valtava pelto. Se kutsui meitä, se oli aivan tien toisella puolella, ja se oli jopa omamme. Olimme käyneet siellä toki laukkailemassa, mutta aina ohjat turvallisesti käsissä. Tamma oli nopea ja vahva, ja sen käsitys hauskanpidosta poikkesi usein ihmisten toiveista. Kokeilin treenata ensin ratsastuskentällä, eikä villi valkea tammani välittänyt yhtään jousen äänestä, ilmassa lentävästä nuolesta eikä edes sen napsahtavasta osumasta maalina käyttämääni pahvilaatikkoon. Niska oireili hiukan uudesta harrastuksestani ärtyneenä, kuin sanoen “onkohan tämä nyt kuule aivan järkevää”. Järkevää? Olin tullut siihen johtopäätökseen että koko tämä hevostouhu ja etenkin sen ammatikseen tekeminen on kaikkea muuta kuin järkevää. Olin juuri laittanut pillit pussiin tallinpitäjänä, kilparatsastajana ja hevoskauppiaana, kokenut isoja henkilökohtaisia tragedioita ja erikoisessa välitilalimbossa, jossa tulevaisuus näyttäytyi pelkästään isona epämääräisenä harmaana möykkynä horisontissa.
 

Jalka jalustimeen. Kävelin villin valkean tammani kanssa pellon laitaa. Tamma ei ollut sinä päivänä villi, eikä sateista johtuen kovin valkeakaan. Pysähdyimme hetkeksi jotta sain organisoitua kaikki kamppeeni hyvään järjestykseen ja tungettua pari nuolta saappaanvarteeni. Tamma hengitti rauhallisesti ja katsahti minua satulaan. “Älä huoli, minä pidän sinusta nyt huolta”. Tunsin miten kurkkuani puristi sekä liikutus rakasta tammaani kohtaan että kohoavan adrenaliinin tuoma jännitys. Höpötin hermostuneena tammalleni ja apukäsiksi tulleelle kaverilleni, ja yritin keksiä mielessäni tekosyitä tehdä tämä joku toinen päivä. Ehkä pelto oli sateesta liian liukas? Ehkä tamman kenkä oli huonosti? Ei ollut. Vetäisin keuhkot täyteen raikasta syysilmaa ja nostin päättäväisesti laukan pidellen toisessa kädessä ohjia ja toisessa jousta.

Laukka. Tasainen, rytmikäs laukka, kavioiden ääni korvissani ja tuuli tamman harjassa. Olin nokittanut eli laittanut nuolen jänteelle jo valmiiksi, päästin toisellakin ohjista irti ja tasapainotin itseni jalustimille. Hieman epäröiden annoin tamman valita vauhdin. Tamma ei onneksi halunnut mennä aivan täyttä vauhtia, vaan tyytyi kiitettävän tasaiseen reippaaseen laukkaan. Tähtäsin maaliini ja ammuin. Nuoli meni täpärästi ohitse mutta tunne oli mahtava. Kehoni toimi kuten toivoin sen toimivan, en tuntenut kipua, enkä enää niin suurta huolta. Kävelin takaisin lähtöpisteeseen tammaani silitellen. Se pärski tyytyväisenä ja molemmat saatoimme hiukan hengähtää. Nostin uudestaan laukan, ja tällä kertaa tamma halusi mennä hiukan kovempaa. Se käänteli korviaan minua kohti kysyäkseen, oliko vauhti ok. Luotin tammani vauhtivalintaan, nokitin ja ammuin kohti maalia. Nuoli osui laatikkoon komeasti napsahtaen. Osuma tuntui toki mukavalta saavutukselta mutta se kalpeni selvästi sen tunteen rinnalla, että olin pystynyt siihen. Olin pystynyt luottamaan siihen että rikki mennyt kipeä kehoni voi vielä toimia. Olin pystynyt luottamaan villiin vahvaan hevoseeni, ja tekemään jotain sellaista mitä olin pitänyt vuosi sitten vielä täysin mahdottomana sekä hevosen että itseni puolesta.

Kiitos Alma. Autoit minua avaamaan rikkimenneet siipeni, jotta voin taas lentää. 

- Katariina Cozmei