Kun olin lapsi arviolta 2-3 vuotias, vanhempani ihmettelivät kun kaatuilin ja törmäilin tuon tuosta. Aina oli jokin paikka auki tai mustelmilla. Lopulta minut vietiin fysioterapeutille ja lääkäreille, selvisi seuraavaa; minulla on hahmottamishäiriö, eli en hahmota tilaa, korkeuksia, leveyksiä tai syvyyksiä. Toinen jalkani oli myös hieman lyhyempi kuin toinen. Sain tuomion etten koskaan ajaisi autolla tai polkupyörällä ilman käsiä.

 

Vuodet kului ja muutimme useaan otteeseen päätyen lopulta Turenkiin asumaan. Aloitin siellä ensimmäisen luokan ja samoihin aikoihin aloin käymään tallilla ratsastamassa, Voi miten hankalaa oppiminen oli. Koulussa minua kiusattiin, alussa en edes välittänyt siitä, mutta se vain paheni vuosi vuodelta. Ajelin aina polkupyörällä tallille ja olin ratsastanutkin jo muutaman vuoden. Kokeilin onnistuisinko, irrotin käteni pyörän tangosta ja niin minä ajoin ilman käsiä polkupyörällä. Tosin se ei silloin merkinnyt mitään suurta. Halusin vain olla tavallinen lapsi/nuori, joka tekee samoja asioita kuin muutkin.

 

Valitettavasti hahmotushäiriöni vaikuttaa myös ihmissuhteisiini, tästä johtuen muut lapset ja nuoret kokivat minut jotenkin uhkaavana, koska en vain osannut olla kenenkään kanssa. Hevosten kanssa minun ei koskaan tarvinnut pelätä tai olla huolissani. Kouluun menin vaikka hammasta purren, siitä en koskaan luistanut, koska halusin mennä tallille. Otin jo nuorena paljon vastuuta muista ja muiden elämästä sen jälkeen kun sain ensimmäiset ystäväni.

 

Ylä-asteelle siirryttäessä kiusaaminen väheni hieman, mutta perheessämme oli ollut pahoja ongelmia joista en puhunut kenellekään, koska kehenkään ei voinut luottaa. Jos kerroin kavereilleni he vain vähättelivät minun ongelmiani. Ei siinä, en syytä heitä mistään. Samoihin aikoihin aloitin vuokraamaan ratsastuksenopettajani suomenhevosta, Vellua. Se oli ex-ravuri ja voi kamaluus minä inhosin sitä. Se meni niin kovaa ja oli kovasuinen. Hallittavissa se silti oli, mutta minä inhosin sitä hevosta syvästi. Silti ratsastin sillä vaikka en nauttinutkaan siitä alkuunsakaan. Vuosi meni eteenpäin ja aloin voimaan hyvin huonosti. Sain koulussa jopa seitsemän kertaa päivässä paniikkikohtauksia, mutta silti halusin mennä kouluun, vaikka se olikin aivan syvältä.

 

Eräänä päivänä ratsastuksenopettajani kertoi siitä kun osti Vellun. Hän kertoi kuinka hevosta oli pahoinpidelty ja sanoi sen pelkäävän. Ainoa syy miksi hän osti sen oli Vellun hyvät jalat. Vellu ostettiin siis 2006 vuonna ja minä aloitin sen ratsastamisen 2008. Eräänä päivänä tallille mennessäni päätin tehdä jotain pähkähullua. Aioin kiivetä Vellun selkään ilman satulaa. Se oli elämäni tyhmin, mutta silti viisain teko koskaan. Ajattelin hevosen riepottavan minua pitkin poikin kenttää, mutta se ei sitä tehnyt. Se kulki niin rauhallisena ja hyvin, että olin ihan häkeltynyt. Sinä hetkenä tunsin palasien loksahtavan paikalleen, en enää pelännyt ja sain varmuutta jatkaa samallalailla. Ratsastin usein ilman satulaa ja voi miten ratsastamisen riemu palasi takaisin, samalla kun koulumaailma synkkeni vetäen minua syvemmälle pimeään.

 

Koitti yhdeksännen luokan kevät ja sairastuin anoreksiaan. Sain paperit koulusta, mutta ne eivät minulle kelvanneet, joten kertasin ysiluokan uudestaan päästäkseni sinne mihin haluan. Jatkoin edelleen Vellulla ratsastamista ja vain se sai pääni pysymään jotenkin kasassa. Lopulta jouduin jättämään kertaamisen kesken kun oloni meni huonommaksi. Seuraavana keväänä hain hevostenhoitajaksi, koulutuskeskus Salpaukseen, Asikkalaan. Se oli elämäni pahin virhe, jouduin lopettamaan Vellun vuokraamisen. Huonojen ihmissuhdetaitojeni takia en tullut toimeen melkein kenenkään kanssa. Asuin kolme kuukautta kahdeksan hengen solussa, mutta tilanteiden kärjistyttyä muutin asumaan yksin omaan huoneeseen asuntolaan. Niin meni kolme vuotta, minä vastaan muu maailma. Mikään ei ollut helppoa eikä koulunkäynti todellakaan kiinnostanut. Monien värikkäiden vaiheiden jälkeen sain paperit koulusta, ihan kohtuu hyvät vieläpä. Vaikka ratsastin monenlaisia hevosia ei yksikään tuntunut yhtä hyvältä ratsastaa kuin Vellu. Muutamia tähtihetkiä koin, mutta ne varisivat pois kun musta varjo oli taas kintereilläni. Sain diagnoosin dissosiaatiohäiriöstä. Se on parannettavissa oleva, mutta valitettavasti joillakin se on pysyvä.

​

Vuonna 2014 ostin oman ponin, Iiriksen. Tapasin sen Uotilan ratsastuskoululla ensimmäisen kerran vuonna 2012 sen ollessa kolmevuotias. Ponin kanssa alku ei ollut mitenkään ruusuinen. Se tappeli vastaan, oli säikky ja arvaamaton. Monien kertojen aikana se meinasi repiä hermoni riekaleiksi olemalla vain hirveä. Enpä olisi arvannut sen kaiken kiukuttelun johtuvan virtsakivistä. Luojan kiitos niitä ei tarvinnut leikata. Sen jälkeen kaikki normalisoitui. Oli se silti junttura ja kiukutteli jos jokin ei mennyt kuin hän halusi. Hiljaa ja rauhassa tehden siitä tuli aika kiva. Oma mieliala heitteli paljon ja tein todella tyhmiä päätöksiä. Kävin kiropraktikolla, joka totesi mulla alkavan nivelrikon lantionnivelissä, siihen päättyi mun ratsastamisura. Myin ponini, ainoan asian joka sai mut pysymään tässä maailmassa.

 

On hassua miten asiat muuttuu, Iiris on ollut mulla taas vuoden kun se ei täyttänytkään edellisen toiveita. Minun toiveet se poni tulee aina täyttämään. Vaikka se onkin tällä hetkellä täysin pullaponina,  en vaihtaisi päivääkään sen kanssa pois. Se junttura, idiootti, p-pää on maailman parhain. Iiris opetti mulle valtavasti kaikkea. Sen herkän luonteen ansiosta  mun hevosenkäsittelytaidot ei olis koskaan näin hyvät. Mieliala on nykyään tasaisempi ja poni on ja pysyy. Vaikka en enää ikinä ratsastaisikaan on mulla aina hevosille paikka sydämessäni. Kuten mun terapeutti sanoi, ilman niitä mua ei olis ollut enää aikoihin.

​

- Iiris