Haluan kertoa hevosesta, joka olemassa olollaan kosketti niin minun kuin monen muunkin elämää.

 

Hevonen tuli minulle vahingossa. Olin turhautunut, kun en pitkästä etsinnästä huolimatta ollut löytänyt sopivaa hevosta itselleni. Niinpä eräänä talvipäivänä sanoin ystävilleni, että lähdetään huviajelulle ja käydään katsomassa ruunaa, jota minun ei ollut aikomustakaan ostaa.

 

Oli kipakka pakkaspäivä ja tallia lähestyessä huomasin yhdessä tarhassa pienen hevosen, joka heitteli keppiä itselleen. Sanoin naurahtaen ystävilleni, että jos se ei ole tuo, niin ei mikään.

 

Kyllä, sehän se. Nuori ja pieni ruipelo, jolla oli ystävälliset silmät ja rakenne... jalat osoittivat enemmän tai vähemmän joka ilmansuuntaan. Rakastuin tahtomattani ja kaupat tehtiin siltä seisomalta. Siitä alkoi ystävyys, jota en osannut kuvitella enkä osaa sanoiksi pukeakaan.

 

Hevoseni karkasi useamman kerran tallilta ja käveli sieltä lähellä olevaan kotiini. Sitten se odotti ikkunan tai oven takana milloin tulen tervehtimään. Naapurit kertoivat sen kävelleen nätisti tienlaitaa, aivan kuin olisimme olleet yhdessä lenkillä. Olimme paita ja peppu, majakka ja perävaunu. Omalla tavalla erottamattomat, toinen toistamme seuraten.

 

Teimme mahdollisen ja mahdottoman yhdessä. Opettelimme ja opimme asioita, joista varmaan kumpikin oli yhtä hämmästyneitä. Muistan myös hetken, jolloin itkin lohduttomasti vaikka kaikki oli hyvin. Rakkaudenpuuskassani tunsin tuskaa siitä, että jonain päivänä joutuisin hyvästelemään ystäväni. En osannut aavistaakaan millä tavoin.

 

Jouduin myöhemmin olkapääleikkaukseni vuoksi ottamaan hevosenhoitajan. Tallilla kävi muutama ehdokas, hyviä kaikki, mutta jotain puuttui. Sitten yhden ihmisen kohdalla pikkuruunan katse oli toisenlainen. Sillä perusteella valitsin kyseisen hoitajan ja se oli hyvä valinta. Saimme hevoseni kanssa uuden ystävän.

 

Vuodet vierähtivät, ostin oman pikkupirtin ja pääsimme pikkuruunan kanssa vihdoin kotiin. Lupasin, että sen ei tarvitsisi koskaan lähteä, vaan saisi jonain päivänä nukkua ikiuneensakin kotona. Kun se päivä tuli, oli kipakka pakkaspäivä, joka kääntyi jo iltaan. Tuttavani halusi lähteä käymään ruunalla lenkillä. Ratsastaja oli hyvä, mutta joku minua jarrutti. Lähtö venyi ja vanui minun jahkaillessa ja lopulta annoin luvan. He menisivät vain läheisen järven jäälle, josta näkyi kotipihaan.

 

Kun puhelin soi, vatsani meni jääkylmäksi. Jostain syystä arvasin näkemättä kuka soittaa. Vastasin puheluun ja lähdin samalla juoksemaan rantaa kohti. Minulle sanottiin, että ruuna oli kaatuneena syvään hankeen eikä päässyt ylös. Näky oli kamala ja tajusin samantien mistä oli kyse. Etujalka oli mennyt poikki ja se roikkui hervottomana vain nahkoistaan kiinnittyneenä. Tiesin samalla hetkellä miten yhteinen aikamme tulisi päättymään.

 

Soitin hätäkeskukseen ja pyysin apua, että joku tulee pian lopettamaan hevosen. Rämmin hangessa, kiskoin ruunalta varusteet pois, yritin laittaa takkini sen päälle ja huusin, että tallista pitää tuoda pian loimia. Hevonen yritti nousta uudestaan ja uudestaan pystyyn, mutta hanki oli liian syvä, eikä loukkaantunutta jalkaa voinut käyttää. Ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin, kun hevonen huutaa kivusta. Jossain kohti se lepäsi kyljellään, hiestä höyryten ja voimakkaasti hengittäen.

 

Istuin sen pään vieressä ja itkin. Näin kuinka sen suupielet ja leuat olivat kivusta kireät ja vääntyneet, sieraimet suurina ja silmissä sietämätön tuska. Se siirsi päänsä syliini ja lepäsi hetken siinä ennen seuraavaa yritystä päästä ylös. Meni puolitoista tuntia, kunnes apu saapui. Ne olivat viimeiset hetkemme yhdessä.

 

Kun luvat omaava metsästäjä tuli, pieni ystäväni seisoi hangessa kolmella jalalla, ihan rauhallisena. Se ei enää huohottanut eikä vapissut, oli vain hiljaa. Silitin sen kylkeä ja vannoin kerta toisensa jälkeen, että rakastan sitä valtavan paljon ja kohta ei ole enää kipuja. Muutaman kerran ruuna tuuppasi turvallaan velttona roikkuvaa jalkaansa ja katsoi hämillisenä minua, kuin kysyen mitä jalalle on tapahtunut.

 

Poliisi pyysi minut sivummalle ja halasi kääntäen selkäni hevoseen päin. Meistä kumpikin hytkähti, kun laukaus kuului. Juoksin hevoseni luokse. Olin lunastanut lupaukseni, enää ei ollut kipua. Ruunan sieraimesta valui vähän verta, otsassa oli pieni reikä. Sen jälkeen en muista juuri mitään muuta kuin hataria mielikuvia siitä, kuinka hevonen seuraavana päivänä haudattiin kotiin. Istuin haudan pohjalla ruunan vieressä, silitin joka puolelta ja pyysin koko sydämestäni anteeksi, etten ollut pystynyt pelastamaan sitä, ystävääni. Muistutin, että rakastan sitä. Aina.

 

Minusta tuli vihainen ja katkera. Koin totaalisen epäreiluna, että minulta vietiin ystävä niin julmalla tavalla. Koin syyllisyyttä etten kyennyt pelastamaan sitä ja siitä, että se ei saanut kuolla kotiin, kuten lupasin. Se lupaus jäi sadasta metristä kiinni, kahdesta pylvään välistä. Niin lyhyt matka, mutta kuitenkin liian pitkä. Ja se laukaus. Se vei kaiken enkä voinut hyväksyä sitä.

 

Ajan kanssa tapahtui kuitenkin kummia, yksi jos toinen ihminen alkoi kertoa tarinoita hevosestani. Ne olivat kaikki koskettavia, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleen ja ansaitsee tulla kerrotuksi.

 

Kun ostin pienen piilopirttini, naapurissa asui vanhempi ystävällinen rouva. Nainen kertoi onnettomuuden jälkeen, että hänen miehensä oli kuollut juuri ennen muuttoani naapuriin. Nainen oli käynyt lähes vuoden ajan juttelemassa aidan vierellä hevoselleni. Hän oli surrut miestään ja puhunut kaiken sydämeltään. Hevonen oli kuulemma hänet nähdessään mennyt joka kerta aidan viereen ja ollut siinä juuri niin kauan kuin oli tarvinnut. Nainen koki, että pikkuruuna auttoi hänet pahimman yli.

 

Meni vuosia ennen kuin kykenin avaamaan silmäni surulta ja itsesääliltä. Huomasin, että minulla olisi aina muistoni siitä kuinka sain kokea suuren ystävyyden hevosen kanssa.

 

Ai niin. Sain minä tuon matkan aikana jotain muutakin. Menin hevosenhoitajan kanssa naimisiin joitakin vuosia sitten. Ja nyt, ikuisuuden jälkeen, kuulen taas kotipihassani kauniin äänen joka päivä; nuoren oripojan hörinän. Uusi matka on alkanut.

 

Mitä enkelihevoseni oli tarkoitus sanoa, opettaa minulle? Mietin sitä matkan varrella paljon, kunnes ymmärsin, että elämäni Suurin Rakkaus ja paras opettajani sanoi sen jo kauan sitten. Lapseni nimittäin totesi topakasti jo pienenä poikana, että "Elämä on rakkautta varten".

Niin se taitaa olla. Minä sinua ja toivottavasti sinä minua.

​

- Satu