Olen pitkään miettinyt miten kertoisin ja perustelisin kanssaeläjilleni tätä hevosasiaa. Pitkään on tuntunut siltä, että sisälläni on jokin pakottava tarve purkaa aihetta paperille. Intoa ei vähentänyt äidin kirjoittama novellikokoelma hänen elämänsä muistoista. Monille ystävilleni olen asiasta puhellutkin vuosien varrella - ainakin pätkiä sieltä ja täältä. Ehkä on helpointa ja selkeintä aloittaa ihan alusta, lapsuudesta.

 

OSA 1. Hevoseton lapsuus

​

Lapsuuteni oli melko tavallinen kaikkine touhuineen ja hassutuksineen. Asuimme tuolloin syrjäkylällä kaksikerroksisessa talossa yläkerrassa ja isoisovanhemmat asuivat alakerrassa. Silloin ei leikkikavereita paljon ollut. Pikkuveljen kanssa keksittiin pihalla kaikenlaista puuhaa ja isovanhemmat viihdyttivät välillä meitä lukien kirjoja tai kertoen tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. On jäänyt harmittamaan ettei kukaan ymmärtänyt tuolloin nauhoittaa niitä tarinoita enkä itse muista enää juuri mitään niistä. Usein kyllä pyysin varsinkin isomummoa kertomaan lisää etenkin lapsuuden tapahtumista ja eläimistä. Joitakin tarinoita halusin kuulla yhä uudelleen ja uudelleen. Alakerran asukkailla oli tuolloin myös vanha kissa, jolla oli töpöhäntä ja toinen silmä sokeutunut tappelussa. Kovin lapsirakas se ei ollut ja usein konttailin tuvan pitkien penkkien ja pöydän alla houkutellen kissaa leikkiin. Harvoin onnistuin sitä vähän silittämään.

 

Isän vanhempien luona, mummolassa, parin kilometrin päässä oli lähes yhtä vanha sekarotuinen, kaunis collieta muistuttava koira. Tuo koirakaan ei ollut erityisen lapsirakas ja varsinkin ruoka-aikaan sen joutui kiertämään kaukaa, ettei se päässyt näykkäisemään. Muistan vielä paikan mihin tuo Tahvo niminen koira sitten lopulta haudattiin, kun sillä tuli elinvuodet täyteen. Taisin sinne muutaman kerran kukkiakin viedä. Tuolloin jäi kaipuu omaan lemmikkiin, joka antaisi minun helliä ja hoivata itseään kunnolla. Mummoni lampaat toivat hieman lohtua tähän tuskaan, mutta harmikseni ukki ei antanut edes pieniä vuonia tuoda sisälle. Yritin kyllä.

 

Minua vuotta vanhempi serkku asui muutaman kilometrin päässä ja hänen kanssaan touhusin paljon lapsena. Serkkuni työnsi joskus kissaansa nukenvaunuissa ja puki sille nukenvaatteitakin. Siitäkö lienen saanut ajatuksen tunkea pikkuveljeni nukenrattaisiin, kun kissaa minulla ei ollut. Naapurissa asui myös minua hieman nuorempi tyttö, joka kutsui usein heille leikkimään. Hän oli itse niin ujo ja hiljainen, että ei uskaltanut meille tulla. Naapurissa oli kyllä enemmän piiloja ja puuhaa, koska hän asui isolla maatilalla. Iso se oli minusta jo silloin, mutta nykyään on jo ihan eri mitoissa. Lomilla nähtiin kauempana asuvia serkkuja ja koulusta sain joitakin uusia kavereita, joita tosin tapasin harvemmin kouluajan ulkopuolella. Koulussa aina sattui ja tapahtui kaikenlaista. Pienellä syrjäkylällä, kun sekä pojat että tytöt leikkivät yhdessä, oppilaitakaan ei koko koulussa paljon ollut. Välitunneilla leikittiin hippaa ja piilosta tai pelattiin useimmiten jalkapalloa, joskus pesäpalloa. Muistanpa muutaman kerran joutuneeni painimaankin poikien kanssa – hyvällä menestyksellä. Olin tuolloin useita poikia isokokoisempi, koska kasvoin nopeasti pituutta kolmos- ja nelosluokalla enkä muutenkaan mikään kukkakeppi ollut. Muistan kyllä, että jotkut tytöt halusivat leikkiä välillä hevosleikkejä. Olin itse usein heille hevosena, jolle laitettiin hyppynaru ohjiksi ja laukkailtiin pitkin metsiä. Risuista rakennettiin metsään aitauksia ja talleja. Näitä leikittiin kuitenkin harvemmin, koska pojat eivät noista leikeistä oikein innostuneet.

 

Pikkuveljeni oli minua noin neljä vuotta nuorempi, mutta aina hän koetti mönkiä mukana, heti kun liikkeelle pääsi. Valokuvista olen nähnyt, että olin jo tuolloin osannut huolehtia veljeni turvallisuudesta. Pakkohan sitä veljeä oli saada työnnellä nukenrattaissa, kun hän oli parempi vauvanukke kuin yksikään omista nukeistani. Pakoonkaan veli ei päässyt, kun olin sitaissut huivilla niihin huteriin matkarattaisiin kiinni. Turvallisuus ja hauskuus ennen kaikkea! Yhdessä sitten leikimme palikoilla ja muovieläimillä, inkkareilla ja länkkäreilläkin, kun ikää veljelle tuli enemmän. Kauppaleikki oli yksi suosikeistamme siihen aikaan. En muista, että hevoset olisivat kiinnostaneet sen enempää kuin muutkaan eläimet. Muovipossut olivat ihanan pulleita leikeissä käsitellä ja niistä tykkäsinkin erityisesti.

 

Pitkän keskustelun ja tinkimisen jälkeen saatiin meille oikea koirakin. Koira oli sellainen sekarotuinen, Riki niminen. Se oli todella herttainen luppakorva pentuna ja paljon sen kanssa puuhasimme ulkona. Joku perheestä nimesi sen jossain vaiheessa eskimonnoutajaksi. Riki kun oli vaalea väriltään ja muistutti jonkunlaista noutajaa. Tosin koira ei ehtinyt meillä montaa vuotta olla, kun isä sen sitten hävitti. Sairastui muka! Isä ei vain koskaan ollut oikein sulattanut kotieläimiä eikä tuota koiraa varsinkaan. Omaa kissaakaan en saanut sen jälkeen, kun isomummon ja isoukin kissa oli kuollut vanhuuteen. Isä sanoi, että ota sitten mitä elukoita vaan, kun et enää asu kotona. Muistan jo silloin päättäneeni, että kun minulla on oma koti, olisi minulla AINA joku lemmikki.

 

Isoukilla oli lapsuuteni aikoihin suomenhevonen, jonka nimi oli Nopsa. Isoenolta kuulin, että ukki osti Nopsan Vieremän Hukkalasta hevosen ollessa 3-4 vuotias ruuna. Tuo osto tapahtui joskus vuoden 1963 paikkeilla. Ukki oli opettanut Nopsaa ajolle reen kanssa kesällä heinäpellolla. Toiset olivat katsoneet sisältä hieman kauhuissaan opetusta, koska Nopsa oli ollut hyvin vireä ja nopeajalkainen nimensä mukaisesti. Mutta niin vain oli ukki hevosen opettanut ja pääsi sillä töihin. Hevosen myynyt mies, Eero, oli aina seuduilla käydessään käynyt Nopsaa tervehtimässä ja aina oli hevonen hirnuen vastannut. Tarina kertoo myös, että Nopsalla oli ollut hieno ravi ja siitä olisi opetuksella tullut kova juoksija, mutta ukkia ei sellainen kiinnostanut. Hän oli vain halunnut kerrankin nuoren hevosen, kun aiemmin oli hevosensa hankkinut melko vanhoina ja joutunut sitten pian niistä luopumaan.

 

Minä muistan ukin ajaneen Nopsan kanssa reelle heinää pellon peräladosta navetalle. Muutaman kerran pääsin kyytiin ja se oli kyllä kivaa, joskin aluksi hieman pelottavaa. Matka vain loppui aina liian lyhyeen. Juuri kun jännitys meni ohi ja aloin nauttia kyydistä, oltiinkin jo pihassa. Ukki ei muistaakseni huvikseen minua koskaan ajeluttanut. Kovin paljon ei muuten ole mielikuvia tuosta hevosesta. Lähinnä mielikuvat ovat negatiivisia. Hevonen oli jotenkin pelottava ja iso, eikä se minun mielestäni ainakaan pitänyt lapsista. Isoenoni tosin kertoi jälkikäteen, että Nopsa oli aivan tavallisen kokoinen suomenhevonen, ei erityisen suuri, mutta ei pienikään.

 

Kesäisin hevonen saattoi olla vapaana pihalla ja söi omenoita puun alta, joskus puustakin. Silloin ei uskallettu edes pihalle mennä. Joskus harvoin livahdettiin pihan sivulla olevalle isolle kivelle leikkimään, minne hevonen ei ylettänyt. Siellä kivellä äitikin aikoinaan oli serkkunsa kanssa leikkinyt. Missään aitauksessa en muista hevosen juurikaan olleen tai olisiko kuitenkin joskus navetan takana aidassa ollut. Olin sen verran pieni, että muistikuvat ovat hajanaisia ja montaakin asiaa olen pohtinut jälkikäteen, että tapahtuiko asia oikeasta vai olivatko tietyt tapahtumat mielikuvitukseni tuotetta tai unta. Olenhan ollut aina kova keksimään tarinoita ja uneni ovat usein vilkkaita. Erään hevosen pakotarinan tarinan muistan toisten kertomana. Nopsalla oli ollut kärryt perässä ja jotenkin se oli päässyt karkuun pihasta niin, että navetan nurkkapieleen oli kärryt tehneet loven. Liekö säikähtänyt jotain… Joka tapauksessa Nopsa oli kiitänyt pitkin pihatietä isommalle tielle. Naapurin ohi juostessaan olivat naapurin pojat hoksanneet Einon hevosen karanneen ja he olivat lähteneet moottoripyörällä perään kahdestaan. Pitkän suoran jälkeen eräässä mutkassa olivat tavoittaneet hevosen ja toinen oli saanut ohjista kiinni. Lopulta Nopsa oli pysähtynyt ja ilmeisesti pojat olivat sen tuoneet takaisin ukille.

 

Joka tapauksessa Nopsan talli asusteli navetan yhteydessä pienen tallin puolella ja hevonen oli siellä parressa kuten mullikat navetan puolella; päitsistä narussa kiinni ja takapuoli aivan ovensuussa. Eihän sinne uskaltanut yksin mennä, vaikka joskus olisi tehnyt mieli käydä sille leipää syöttämässä. Mummo kertoi, että kun hän ruokki mullikoita navetan puolella, alkoi tallin puolelta kuulua kopinaa. Nopsa kaapi tallin lattiaa ja koputteli tallin seinää merkiksi ukille, että pitäisi kiirettä. Mullikoita minäkin kävin tervehtimässä ja niitä pienempiä rapsuttelemassa. Ja vaikka vasikoiden leikittäminen oli tavallaan kiellettyä, kun niitä vieroitettiin, niin silti usein nuoletettiin niillä käsiämme. Taisi joskus olla koko käsi rannetta myöten vasikoiden suussa.

 

Lapsuudesta jäi siis hevosista mieleeni pelonsekainen tunne. Sen muistan, että Nopsa oli jo kovin vanha, kun se sai jonkin sairaskohtauksen, kyseessä saattoi olla lannehalvaus. Muutenkin talonväki oli jo kovasti koettanut ukille puhua hevosesta luopumisesta, koska Nopsa oli jo yli 20-vuotias eikä ukki jaksanut sitä kunnolla hoitaa. Isoeno oli joskus tuonut hevosen ulos puuhun kiinni ja koettanut harjata irtoavaa karvaa, kun se oli ukille liian raskasta. Ukki oli kovin murheissaan, kun eläinauto kävi hakemassa hevosen. Ikävää taisi kestää elämän loppuun saakka. Hän oli pitkään katsellut hevosten myynti-ilmoituksia ja olisi kovasti ollut lähdössä ostamaan uutta, mutta toiset olivat saaneet käännettyä puheen muihin asioihin ja toppuutelleet muutenkin. Lopulta asia oli unohtunut.. Minulle ukista muistuu aina ensin mieleen melko vähäpuheinen viisaan oloinen ja luotettava hoikka mies, jolla oli ns. hevosyskä ja harmaa villalanka toisen ranteen ympärillä. Sitä silloin ihmettelin ja myöhemmin minulle kerrottiin sen karkottavan reumatismia. Hän jaksoi myös puuhastella meidän lasten kanssa pihalla ja opetti mm. tekemään jalkajousia. Useita kertoja koluttiin lähimetsää etsien sopivaa katajaa tekotarpeiksi.

 

OSA 2. Nuoruusvuodet ja kevyt kosketus hevosiin

​

Nuoruudessa en ollut hevoshullu siis millään muotoa, vaikka jotkut koulukavereista sellaista olivatkin. Luin kuitenkin Hevoshullu – nimistä sarjakuvalehteä, koska muutkin sitä lukivat, mutta lähinnä luin vain ne Polle – osuudet. Muistattehan harmaan pullean ponin hassuine seikkailuineen? Yläasteikäisenä seurustelin erään pojan kanssa, jonka isoveljellä oli kaksi hevosta. Niitä joskus kävin vähän olosuhteidenkin pakosta rapsuttelemassa ja viemässä niille heinää talliin tai tarhaan. Tuo poikaystäväni isoveli ajoi niillä joskus, mutta millään tavalla en silloin ollut hommassa mukana enkä saanut hevoskärpäsen puremaa. Enemmän olin innostunut talon koirista, joista erityisesti se mustavalkoinen laika oli lähellä sydäntäni. Koira oli tuolloin vuoden tai pari vanha. Kuten nuoruuden rakkauksille usein käy, seurustelusuhde hiipui aikanaan, mutta ystävystyimme myöhemmin uudelleen minun jo valmistuttua ammattiin. Tuolloin kävin kerran heillä vieraisilla ohi ajellessani. Koira oli tuolloin jo todella vanha. Se asusteli tallin edessä ja oli yleensä vieraille hyvin ärhäkkä. Astuessani autosta ulos, koira haukkui minulle tovin, mutta kun kutsuin sitä pari kertaa nimellä, sen häntä alkoi heilua vinhasti. Ja kun astuin koiran lähelle, se heittäytyi selälleen hoivattavaksi. Kaikki ihmettelimme koiran muistia ja sitä myöten sen käytöstä. Viisas koira.

 

Meni vuosia aikaa ja asuin ensimmäisessä omassa pienessä talossa kotipaikkakunnallani. Tuolloisen miesystäväni isällä oli suomenhevosia. En tarkalleen muista millainen hevonen oli tavatessamme, mutta eniten olin kanssakäymisessä Pulu –nimisen tamman kanssa. Jonkin ajan päästä tamma varsoi Pelu -nimisen tammavarsan. Tuolloinkin olin lähinnä käynyt aidan varrella tai tallissa niitä katsomassa, mutta kun Pelu kasvoi, piti Pulua ulkoiluttaa enemmän. Olisiko sille kertynyt raskauskiloja? Kylän pikkutyttöjä siellä joskus muistaakseni kävi ratsastelemassa ja kerran pikkusiskonikin lyötiin selkään ja hevosen omistaja, Tauno, talutti ratsukkoa tarhan reunoilla. Ei silloin ollut kypärää päässä ja tuulipuvussa sekä lenkkareissa siskonikin hevosen selässä oli, korkkiruuvikiharoineen. Kerran sitten kävin selässä minäkin, kun Tauno siihen oikein yllytti sanoen, että Pulu toimii helposti pienillä avuilla kellä vaan, kun vähän suuntaa ohjilla osoittaa. Ja kehui Tauno sen kävelevän rauhallisesti, vaikka pommi viereen putoaisi. Hyväuskoinen ja hevostiedoton kun olin, läksin sitten pihatietä ratsastelemaan, luullakseni ilman kypärää ja tavallisessa kesävaatetuksessa. Varsaa ei ollut tuolloin vielä vieroitettu, joten se lähti emänsä mukaan kirmailemaan. Talo oli pihatien päässä eikä siellä ollut juuri liikennettä. Naapuritaloonkin oli ainakin kilometri matkaa. Käpsehdimme puolisen kilometriä pihatietä pitkin ensimmäisen sivuavaan mökkitien haaraan ja siinä sain jotenkin käännettyä hevosen takaisin kotiin päin.

Melkein heti käännöksen jälkeen alkoi metsästä kuulua ajokoiran haukkumista. Varsa sitä säikähti ja lähti laukkaamaan pihaan päin. Emälle tietysti tuli hätä ja se lähti ymmärtääkseni laukalla perään. Enhän minä mitään hevosista ymmärtänyt enkä kyllä kauhultani olisi tunnistanut askellajia. Sen muistan, että yritin ensin hiljentää hampaat irvessä ohjista vetämällä ja huutamalla samalla PRUU’ta, mutta kun totesin sen turhaksi, puristin satulan etukaaresta kiinni rystyset valkeina ja koetin pysytellä hevosen selässä. Kuvittelisin, että laukka oli kuitenkin suhteellisen rauhallista tai ainakin todella tasaista, koska pysyin pihaan saakka kyydissä. Pieni vaaratilanne oli kuitenkin vielä lopuksi syntyä, kun varsa puikahti kapeasta ja matalasta oviaukosta suoraan sisälle talliin ja tamma oli mennä perässä. Onneksi Tauno oli siinä pihalla ja sai Pulun ohjista kiinni ennen rysäystä.

 

Laskeuduin hevosen selästä alas tutisevin jaloin ja kauhusta muuten kankeana. Muistan reisilihaksieni olleen kipeät tuon jälkeen monta päivää. Tuolloin vannoin etten enää IKINÄ nouse hevosen selkään. Tyydyin vain antamaan herkkuja aidan yli hevosille hyvin, hyvin varoen siitä lähtien. Joskus taisin kaunista nuorta tammaa hieman harjailla, kun omistaja oli tukena vierellä. Tuolloin kuvittelin, että tuo vannotukseni pitää loppuelämäni. Nykyisin, kun muistelen tuota ajanjaksoa, harmittaa, etten silloin käyttänyt hyväksi loistavaa tilaisuutta oppia hevosasioita vanhalta kokeneelta hevosmieheltä. Kai siihen ratsastamiseenkin olisi into tullut, jos olisin uudelleen selkään uskaltanut – ilman sitä varsaa.

 

Rakkaudesta eläimiin hankin kuitenkin oman kissan, jonka nimi oli Joonatan. Kissapaikassa oli neljä veljestä Kasper, Jesper, Joonatan sekä Hallikainen. Joonatan oli harmaa raidallinen, hieman normaalia pidempi karvainen kissa, jossa oli muutamia valkoisia merkkejä. Yksinolo ei tätä kissaa kuitenkaan kiinnostanut ja pian Joonatan kotiutui Taunon pihaan vanhemman kissan kaveriksi. Hain kissaani toistuvasti kotiin, mutta aina se palasi naapuriin. Siellä taisi olla paremmat eväät ja aina joku ihminen seurana. Saattoi myös olla, että naapurissa oli enemmän saalista sekä lintulaudalla että tallilla. Seuraavaksi hankimme kultaisen noutajauroksen, jonka nimesin tuttavallisemmin Peteksi. Peten oikea kennelnimi oli Real Fantastic Clipper. Koiran kanssa puuhatessa ja perusasioita opetellessa aika töiden ohella kului nopeasti. Minulla oli myöhemmin myös punaiset kissaveljekset rivitalossa asuessani. Kissojen nimet olivat Taavi Elmeri ja Vili Verneri. Yleensä kutsuin vain Elmeriksi ja Viliksi. Näistä toinen pääsi uuteen kotiin, kun kissat olivat kasvaneet isommiksi, sillä pieni rivitalokaksioni kävi ahtaaksi kahdelle isolle uroskissalle. Toisestakin kissasta jouduin luopumaan myöhemmin asuessani opiskelun ajan silloisessa ”anoppilassa”.

​

OSA 3. Aikuisiän lemmikit

​

Jälleen vuodet elämässäni vierivät eteenpäin ja muutin sitten aikanaan nykyiselle kotipaikkakunnalleni, tietysti miten muuten kuin miehen perässä. Rakensimme oman talon järven tuntumaan ja pojat syntyivät siellä asustellessa. Erosimme kuitenkin vuosien päästä poikien isän kanssa ja muutin rivitaloasuntoon. Jälleen piti heti ensimmäisenä hankkia kissa; puna-valkoinen Joonatan ja sitten pian koirakin (kultainennoutaja). Joonatan on oman arvonsa tunteva herra, mutta hyväkäytöksinen – yleensä. Minulle se on myös oikea sylikissa. Se hakeutuu syliini, kun katson illan hiljentyessä televisiota ja jurnuttaa, jos en sitä huomioi. Nykyisin se saattaa tehdä pienen aamulenkin minun ja koiran kanssa ja tulee sitten vasta sisälle aamupalalle. Kultainennoutaja nimettiin Kaapoksi yhden lastenohjelman pojanviikarin mukaan. Kaapo -koiran pito ei vain onnistunut rivitaloasunnossa pidemmän päälle. Kaapolle iski murrosikä ja ikävissään se päivän aikaan tuhosi kaikenlaista. Ei auttanut muu kuin etsiä sille koti, jossa oli aina joku kotona. Muuten Kaapo oli oikein ihana ja kiltti, energinen koira.

 

Muutaman vuoden kuluttua talomarkkinoille tuli sopivan pieni ”mummonmökki”, josta tein sitten kaupat. Aika otin pian toisen kissan Joonatanin seuraksi, osin poikienkin toiveesta. Uusi kissa oli mustavalkoinen ja poikien kanssa nimesimme sen Roopeksi. Mummolassa oli nimittäin ollut Roope-niminen mustavalkoinen kissa. Työkaverini muistaa kuulemma ikänsä, kun hän toi kissaa meille tyttärensä kanssa. Roope oli hädissään huutanut koko matkan Tervon Maukolan tilalta ja hätäpäissään tehnyt myös ruikulikakkaa kissankoppaan. Autossa oli ollut oksettavat hajut ja päivä oli vielä melko lämmin. Kissantoimittajat olivat ajaneet ikkunat auki meille pihaa. Minun ei sitten muu auttanut kuin ottaa haiseva lähetys vastaan ja aloittaa perusteellisella pesulla uuden lemmikin kotiuttaminen. Sitä kissan taloontuloa pojatkin vielä muistelevat.

 

Pojat olivat iloisia, kun nyt molemmilla oli oma lemmikkieläin. Roope tosin osoittautui aikuisiällä hieman vastentahtoiseksi kissaksi halimisen suhteen. Roopella on tyyli tulla ensin rapsuteltavaksi, mutta aika pian siltä saa jo kynttä tai hammasta, kun hoito sen mielestä saa riittää. Ja vatsaan ei saa yhtään koskea. Joonatan on paremmin hoitoa ja muokkausta sietävä - taisi saada pentuna monipuolisemman koulutuksen, kun pojat olivat silloin vielä pienempiä eivätkä olleet kokeneita kissanhoitajia… Muistan kerrankin, kun pojat roikottivat vielä pentukokoista Joonatania hännästä. Olin kuulemma kieltänyt vetämästä kissaa hännästä, mutta en erikseen ollut kieltänyt roikottamista. Kun hankimme kissalle valjaat turvallista ulkoiluttamista varten, keksivät pojat lennättää kissaa valjaissa. Kaikesta tuosta kissa selvisi vammoitta ja sietää aika hyvin erilaista muokkausta.

 

Myöhemmin kuvioon mukaan tuli reilu kolmevuotias sekarotuinen koira, jonka nimesimme ulkonäkönsä vuoksi Ransuksi. Koira on tuonut nimittäin elävästi monille mieleen Pikku Kakkosesta tutun Karvakuonojen Ransun. Ransu löytyi netin kautta Kaavin perukoilta, jossa se oli ollut lähes yksinomaan tarhakoirana. Samassa taloudessa oli muitakin koiria, kissoja, lampaita ja kanoja. Ransu on ollut kiltti ja hieno koira, vaikka ei tullessa mitään tapoja ollutkaan ja koko koira haisi hirveälle. Ystävyytemme alkoi tuolloin hakupäivän illalla perusteellisella shampoopesulla. En ollut ymmärtänyt hankkia koirashampoota etukäteen, vaikka ruokakupit ja ruuat ostin kotimatkalla. Käytin siis omaa shampootani. Mietin kyllä hetken mitä koira siitä tykkää ja jos ei tykkää, käykö minuun kiinni. Koskaan missään tilanteessa ei ole käynyt kiinni ja ystävyytemme jatkuu edelleen, vaikka koira asuukin nykyään omistajansa kanssa kylän toisella puolella. Yksi ainut hankala puoli Ransussa on: jostakin syystä sille on pakkomielle tappaa siili, jos sellaisen saa kiinni. Pihahdustakaan ei koirasta kuulu, vaikka sillä olisi siilipakko suussa ja suusta valuisi verta. Oravat se ottaisi varmaan myös kiinni, jos saisi, mutta onneksi ne ovat vikkelämpiä. Ransu on myös joskus kova vetämään valjaissa, mutta onhan siinä rotuina huskya, laikaa ja suursnautseria isänsä puolelta, äidistä ajokoiraa ja ilmeisesti jotain noutajaa. Kunnon sekoitus siis…

 

Tällä hetkellä meillä asustaa tyttökoira, jonka löysin reilu vuosi sitten löytökodista. Koira oli ehtinyt olla jo pari kuukautta löytöeläinkodissa eikä omistajaa löytynyt. Kävimme sitä kerran jo katsomassa ja sovimme haun viikonlopun ajalle, jotta ehdimme nähdä miten koira meille kotiutuu. Määritin meille jäämisen ehdoiksi kaksi asiaa: se ei saa syödä meidän kissoja eikä tehdä tarpeitaan sisälle. Jo tutustumisreissulla näin sen, että se oli kiltti eikä ollut vihainen ainakaan isommille lapsille. Tutustuminen sujui hyvin ja niin koira jäi meille. Nimeä mietimme pitkään, mutta lopulta valinta oli helppo, lyhyt ja ytimekäs Rita. Työnimenä löytöeläinkodissa koira oli kulkenut nimellä Nappi, mutta se ei mielestäni kuvannut koiran luonnetta riittävästi, kuulosti liian lempeälle ja pehmeälle. Rita on hurmannut kyllä monia ruskeilla nappisilmillään ja punertavalla turkillaan. Hänellä on pienet luppakorvat ja kippurahäntä. Rotuina ainakin pystykorvaa ja olisiko osa ajokoiraa. Ainakin hän vaikuttaa hyvin innokkaalle metsästyshommissa. Ja hyvä vahtikoirakin se myös on.

 

Osa 4. Salakavala hevoskärpäsen purema

​

Noihin talon ostamisen aikoihin sain uusia ystäviä ja yhdellä rakkaaksi tulleella ystävälläni on kaksi suomenhevosta: tamma nimeltään Tähti-Veeruska ja ruuna nimeltään Tuhti-Poju. Kävin muutaman kerran niitä omistajansa mukana katsomassa ja notkuin aidan varrella, kun muut ratsastivat. Toisten ratsastaessa minä loin vapaaehtoisesti lannat karsinoista. Siinä puuhastellessa sain aikaa omille ajatuksille eikä tarvinnut niin jännittää niitä hevosia. Yhtälailla aluksi minua kiinnostivat kaikki muut eläimet siinä pihapiirissä (mm. lampaat ja kanat), mutta vähän kerrallaan uskaltauduin lähemmäs hevosia. Kunnolla kosketuksiin hevosen kanssa jouduin, kun toisella hevosella oli hoidettavia haavoja. Minun vastuutehtävänä oli sotkea antibiootti ja vetää lääkeaine ruiskuun sekä kiinnittää sitten hevosen huomio muualle, sillä aikaa kun ystäväni pisti antibiootin hevoseen. Kauhukseni tehtäviini kuului myös antaa herkkuja hevoselle toimenpiteen aikana. Voitte kuvitella yllätykseni, kun tajusin miten hellästi hevonen voi herkut kädeltä ottaa purematta minua. Isoukin hevoselle en ollut uskaltanut antaa mitään suoraan kämmeneltä, ruuat tiputin aina kuppiin. Taunon tammakin rouhaisi kerran minua käsivarteen, kun yritin antaa herkkuja sen varsalle. Kipeänä tuokin muisto oli pitkään ja lisäsi entisestään pelkoani hevosia kohtaan.

 

Aikani aidan takana seisoskeltuani ja usein palellessani, tuli mieleen ajatus, että josko kuitenkin vielä nousisin hevosen selkään. Ihan vain kokeeksi. Ystäväni vakuutteli minulle miten rauhallinen ja tasainen hänen tammansa on. Sen selkään uskaltaa laittaa kenet vaan laittaa ja hevonen ei siitä hätkähtäisi. No niin sitten kerran koitti se päivä, kun pistin kypärän päähän ja kiipesin tuon korkean ratsun selkään. Enkä minä siihen kuollut. Tallilla notkuessani olivat nuo suomenhevoset salakavalasti hönkäilleet korvaani lämpimiä kauniita tarinoita. Hiljalleen olin siis sairastunut, melko pahasti. Pahoin pelkään, että pysyvästi. Hevoshöperyyteen siis... Huomasin, että hevonen ei olekaan niin pelottava kuin olin kuvitellut. Tajusin, että noista hevosista voisin saada uusia ystäviä. Huomasin myös, etteivät muutkaan hevoset olleet niin kamalia ja uskalsin taluttaa jopa lämminverisiä tarhasta talliin. Ja nautin täysin rinnoin pelkoni voittamisesta askel kerrallaan.

 

Pitkään menin Veeruskalla pelkästään rauhallista käyntiä. Lopulta uskaltauduin kokeilemaan ravia, mutta ravipätkät olivat lyhyitä, lähinnä ravinostoja. Eihän minulla silloin kuntokaan riittänyt kovin pitkiin ratsastussessioihin. Jännittäminen vei oman veronsa itse ratsastamisesta puhumattakaan. Ja jos joku tulee väittämään, ettei ratsastaminen ole liikuntaa, kannattaa kyllä kokeilla! Hevonen ei todellakaan tee kaikkea työtä. Kyllä siinä ratsastajankin pitää käyttää koko kehoaan ja olla valppaana. Onhan kyseessä saaliseläin, jonka luonnollinen reaktio on paeta vieraita ja pelottavia asioita. Sellaisiakin mitä ihmissilmä ei huomaa tai osaa pitää outoina. Mutta ymmärrän kyllä, että ratsastaa voi hyvin eri tavoin. Kyllähän kisaluonteinen kouluratsastus eroaa esteratsastuksesta sekä rauhallisesta maastoköpöttelystä aika paljonkin. Silti teki mitä tahansa, vannon että pidemmän päälle kaikki ratsastus kehittää sekä kuntoa että tasapainoa ja samalla kunnioitusta tuota eläinlajia kohtaan. Erityisesti ratsastus voi auttaa rentoutumaan ja purkaa mm. työstressiä tai muiden huolien taakkaa. Ainakin hetkeksi. Eläinten parissa ollaan ulkona ja ratsastaessa ei yleensä kykene samalla ajattelemaan muuta. Samalla tavoin kuin kissan silittäminen vähentää stressiä, mielestäni esimerkiksi hevosen harjaaminen poistaa murheita. Mutta varovaisuuden sana lienee tässäkin kohdassa paikallaan: harrastus voi aiheuttaa myös riippuvuutta! Eläinrakkauteni on siis laajentunut hevosiin eikä tuosta tunteesta taida enää eroon päästä.

 

Ystäväni hevosten tallipaikka oli tuolloin sen verran syrjässä, ettei aikaa yhteisiin harrastuksiin ollut kovinkaan usein, mutta kun ystäväni sai hevoset kotiinsa, alkoi minunkin harrastus päästä kunnolla vauhtiin. Laukkaaminen edelleen odotti vain edelleen vuoroaan, kun rohkeus ei minulla riittänyt. Kuitenkin lajista innostuneena varasin tunnin ihan oikealle ratsastustunnille. Ryhmä oli ns. aikuisille naisille; pääsyvaatimuksena ratsastustaidottomuus, ruostuneet taidot tai muuten vain avuttomuus hevosten kanssa. Mukaan pääsee myös, jos henkilöllä on joku fyysinen rajoitus, niin ettei olisi välttämättä pärjännyt edistyneempien ryhmässä. Rajoitteina voi olla esimerkiksi huono kunto, selkävaiva, synnytys tms. Ryhmän tallin omistaja on nimennyt nasevasti: Ladyt. Se kuvaa aikuisia naisratsastajia minusta paremmin kuin usein käytetty tätiratsastaja –nimitys. Ryhmämme on järjestänyt muutakin toimintaa hevosharrastuksen ohessa ja olemme ainakin minun mielestä hyvin toimiva, rento porukka. Meillä on nyt oma nimikkopipokin.

 

Innostukseni hevosharrastukseen lisääntyi, kun huomasin olevani tervetullut noiden aitojen hevosihmisten joukkoon, vaikka olinkin ns. myöhäisherännyt. Ostin kymmenen ratsastuskerran kortin tallille ja kävin aktiivisesti kerran viikossa ratsastamassa ladytunnilla. Ilokseni huomasin, että saattaisin jotain kouluratsastuksesta oppiakin. Jonkin ajan päästä minut innostettiin osallistumaan elämäni ensimmäisiin harjoituskoulukisoihin. Harjoittelin ystäväni hevosilla silloin tällöin oikeiden ratsastustuntien ohella. Olinhan jo uskaltautunut (tai minut päästettiin) myös ystäväni ruunan, Pojun selkään. Tuo ”herra hevonen” tuntui niin pienelle tamman jälkeen, mutta oli hyvä opetushevonen ajatellen kisojakin. Olihan se näppärämpi paketti ratsastaa pienemmällä kentällä ja sillä kykenin menemään harjoitusraviakin ihan mallikkaasti.

 

Vanhan viisauden mukaan putoamista kun pitää harjoitella noin 100 kertaa, niin sitten se alkaa sujumaan sulavasti. Vähän kuin taistelulajeissa pitää osata kaatua ja pudota kenttään. No minä olen vasta alussa tuon harjoittelun suhteen parilla putoamisellani eli 98% vielä jäljellä… Pojun kanssa sattui ensimmäinen pieni tapaturma muutama talvi sitten. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin kokeilemaan laukkaa muuallakin kuin maneesissa tallin opetushevosilla. Laukka nousi hyvin, mutta samassa silmänräpäyksessä hevosen kaviosta irtosi jäinen tiera ja minä horjahdin ja säikähdin sitä. Hevonen korjasi horjahdustaan toiseen suuntaan ja minä korjasin toiseen suuntaan. Laukka putosi siinä samassa raville, horjahdin vielä enemmän ja ratsukkona erkanimme toisistamme. Minä vasemmalle kohti maata, liukuen lopulta pitkin kenttää kyljelläni. Lopulta tössähdin reunapenkkaan kypärä edeltä ja hevonen kääntyi jyrkästi oikealle aidan lähestyessä. Maasta nousin ylös melko pikaisesti, kokeilin samalla vasemman solisluun ja olkapään. Ne vaikuttivat ehjille. Kypäräkin oli pysynyt päässä. Olo oli melko hölmistynyt. En ollut oikein ehtinyt tajuta mitä tapahtui ja en todellakaan osannut pudota ”oikein”.. Pian alkoi kuitenkin jo naurattamaan ja kopistellessani lunta toppavaatteista ja tuumasin ystävälleni, että ”ei tainnut pahasti sattua”. Ruuna säikähti myös hieman tilannetta ja ravaili hetken sinne tänne kentällä puhisten. Eipä siinä sitten muuta kuin ystävän avulla takaisin selkään ja homma jatkui.

 

Pari viikkoa myöhemmin alkoi kuitenkin oikea käsi vihoitella olkapäästä yhä enemmän ja kättä ei kärsinyt kunnolla nostaa eikä kannatella sillä mitään painavaa. Sain ohjeita jumppaan ja särkylääkettä, kokeiltiin teippaustakin. Odotin, että vaiva hiljalleen helpottaa. Kuntonyrkkeilyssäkin koetin käydä entiseen tapaan. Lopulta piti turvautua lääkäriin ja olkapää tutkittiin ultraäänellä ja röntgenkuvauksella. Olkapäässä todettiin pitkänpään jänne revenneeksi ainakin osittain. Pudotessa kova nykäisy ohjista ilmeisesti aiheutti repeämisen. Nyt kipu on poissa ja liike on palannut lähes täysin. Mitään operaatiota ei kannattanut tuohon tehdä. Ihan kaikkea sillä ei kuitenkaan pysty tekemään, mm. pallon heitossa ei ole oikein voimaa. Onneksi en ole pesäpalloilija… Toinenkin putoaminen sattui Pojun kanssa tai oikeastaan pudottauduin puoliksi hallitusti Pojun selästä. Matka maahan ei ole pitkä, mutta kyllä se tuntuu tällä iällä ja painolla… Tapahtumien kulku olisikin sitten jo aivan uusi tarinansa.

Ne ensimmäiset harjoituskisat tallilla sitten tulivat ja menivät. Kotiin tullessa minulla oli taskussa ensimmäisen sijan ruusuke. Olin aivan hämmentynyt asiasta enkä ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Luulin sitä ensin aprillipilaksi enkä ollut ensin tulla ollenkaan palkintojen jakoon. Hörpiskelin vain tyytyväisenä kahvia buffetissa ja turisin siellä joutavia toisten kanssa. Olin jo ehtinyt vaihtaa vaatteet ja purkaa hevosen talliin. Lopulta meidät palkittavat saatiin houkuteltua maneesiin. Hyvä ystäväni oli toinen ja hän oli sentään jo lapsena harrastanut ratsastamista, mutta antoi kyllä minulle tasoitusta kokemattomalla hevosella.

 

Minulla oli noissa harjoituskisoissa tallin paras hevonen Aprilli-tyttö eli tuttavallisemmin Hiluna. Ihana ja kärsivällinen suomitamma, joka oli opettanut monia muitakin ratsastuksen saloihin. Hiluna on mielestäni suomenhevosen peruskuva. Se on monipuolinen niin ratsain kuin esimerkiksi reen tai kärryjen edessä, sille käy kaikki ja työnsä se tekee rehellisesti tekemättä siitä suurta numeroa. Lisäksi se on saattanut maailmaan loistavia tammavarsoja, joista toinen on nykyisin ratsuna ja toinen viettää pääasiassa ravihevosen elämää. Molemmat jälkeläisistäkin ovat äitinsä vertaisia luotettavia monikäyttöhevosia. Olen osallistunut myös toisen kerran harjoituskisoihin Hilunan toisella tyttärellä Ellillä (Aprelli) jälleen ruusukkeen arvoisesti. Sain hieman paremmat pisteet Ellillä kuin ensimmäisellä kerralla samasta ohjelmasta Hilunalla, saman tuomarin tuomaroidessa, että kai siitä voisi päätellä minunkin jotain oppineen.

 

Ratsastuskoulun tunneilla olen edelleen käynyt aina kun ollut mahdollista. Olen oppinut ratsastamaan erilaisilla suomenhevosilla, poneiksi luokitelluilla hevosilla ja pari kertaa puoliveriselläkin. Laukkaakin olen jo harjoitellut useilla rauhallisemmilla hevosilla välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin. Kun Hamulan Wanhan Koulun tallille tuli kaunis musta-valkoinen Irlannin cob ”Pocahontas” -harjansa kanssa, näin jo untakin hevosesta. Unessa menin hakemaan puita halkoliiteristä ja siellä seisoi sellainen musta hevonen valkoisin merkein, tupsujalkoineen. Unelmahevonen ja kiltti kuin mikä. Eikä mikään jättiläinen. Huokaus…

 

Päiväunelmiini kuuluu jo nykyisin tietysti kartanotyylinen puutalo järven rannalla, lauma erilaisia eläimiä, hevosiakin. Kaupassa pitää tietysti tulla myös eläinrakas ja hevosista ymmärtävä isäntä. Jotkut ovat päässeet toteuttamaan elämässään erilaisia unelmia. Ehkä minäkin jotain joskus… Muutamalla ystävälläni on omia hevosia ja niistä muutamalla olen päässyt ratsastamaan. Nämäkin hienot hevoset ovat opettaneet minulle uusia asioita hevosten maailmasta. Kaksi kertaa olen käynyt myös islanninhevosvaelluksella Tahkon maisemissa, jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. Se oli erilainen ja hieno kokemus. Tölttääminen oli hauskaa hieman jo sulaneella keväisellä hiekkatiellä. Laukkaakin kokeiltiin pieni matka ylämäkeen ja selässä pysyttiin. Ihan kaikki.

 

Puoliverisellä hevosella ratsastaminen tapahtui muutama vuosi sitten, kun harjoittelimme pikkujouluja varten ladyryhmän katrilliesitystä. Minun piti mennä ensin harmaalla ponitammalla, mutta huonoksi onnekseni kenraaleissa meidän homma meni ihan rodeoksi. Ystäväni oli katsomassa kenraaleita, välillä sormien välistä kuulemma. Tuumasi minulle sitten kotimatkalla rauhallisesti, että ”on tuo sinun tasapainosi parantunut ja jotain olet tainnut oppiakin, kun selässä pysyit”… Siinä sitten kesken harjoitusten kokeiltiin alleni puoliveritammaa. Riian satula oli aivan käsittämättömän ihana ja sopiva meikäläisenkin takapuolelle. Olin kyllä jo ehtinyt julistaa, että jos en saa toista hevosta, en esiinny ollenkaan. Harjoitus saatiin lopulta vietyä loppuun hienosti. Minulla oli kyllä välillä olo kuin olisin ollut erämaalaivan keinuvassa kyydissä. Hevosen askel oli niin pitkä ponin askeliin verrattuna. Tavoitimme aina edellä menijää ja jouduin tekemään ylimääräisiä voltteja. Katrilliparini poni ei millään meinannut ehtiä kipittää lyhyillä jaloillaan samaa tahtia kuin minun aristokraattinen ratsuni, ja minä en loputtomasti pystynyt hiljentämään ja lyhentämään ratsuni ravia, koska se olisi muuttunut muuten käynniksi. Yksi huomionarvoinen seikka tuossa tammassa oli; sen toinen silmä oli sokea tai ainakin lähes sokea ja sitä uutta seikkaa aluksi jännitin. Varsinainen esityskin meni hienosti, vaikka jouduin muutaman kerran volttaamaan ylimääräistä ja koko porukka oikaisimme yhden ympyrän pois esityksestä. Tuskin sitä kukaan huomasi, koska ajoitus oli sen vuoksi loistava: musiikki loppui juuri siihen, kun me asetuimme loppuasentoon.

 

Loppuun haluan vielä todeta, että odotan tulevaa kesää innolla. Olen menossa toista kertaa parin päivän ladykurssille Hamulaan. Viime kesänä olin siis ensimmäisen kerran kouluratsastuskurssilla. Meillä oli tosi ihanat kaksi päivää viime kesänä harrastuksen parissa. Ratsastuksen ja teoriaopintojen lisäksi saunoimme ja uimme, söimme ja kahvittelimme yhdessä. Saimme myös hemmotella toisiamme muun muassa käsi- ja jalkahoidoin. Toinen leiriaamu aloitettiin pihamaalla joogaamalla. Helposti noissa merkeissä olisi mennyt useampikin päivä. Ymmärrän hyvin miksi hevostytöt viihtyvät leireillä niin hyvin ja puhuvat leireistä pitkään ja innolla. Muutenkin kesä on jo pitkän pimeän talven jälkeen tervetullutta vaihtelua. Etenkin kun kohta alkavat loskakelit ja ratsastus käy hankalammaksi ja ikävämmäksi kelien vuoksi. Toivottavasti pääsen myös maastoilemaan kesän aikana ainakin tallin porukalla ja hevosilla. Tästä voitte päätellä, että hevoset kuiskailevat edelleen minulle salaisuuksiaan ja minä kuuntelen niitä täydellä sydämellä jakaen ehkä joskus omia salaisuuksiani niiden kanssa… Saatan joskus vaikuttaa liiankin innostuneelle, mutta koettakaa kestää. Kokeilkaa elämässänne uusia juttuja ja unelmoikaa!

​

- Kirsi